koirat ,

Onni onnettomuudessa

4/04/2014 02:16:00 ip. Siri 3 Comments

Ensin "viikkojen" hiljaisuus ja sitten postauksen täydeltä kuvia ja videoita ja läpätystä. Olen samalla niin saamaton ja aikaansaava. Tämän tekstin olen itseasiassa kirjoittanut aika päiviä sitten. Keskeneräisenä se roikkunut luonnoksena, mutta nyt ajattelin sen tänne tunkea ja kirjoittaa loppuun asti. Pykätä perään vielä viimeaikaisia tapahtumiakin. Nyt alko lyyti kirjottaan :)



Niin... nyt minä ymmärrän mitä todella tarkoittaa sanonta: Onni onnettomuudessa.
(Jos et ole jo lukenut niin täältä löytyy: http://jauhokuono.blogspot.fi/2014/02/onnettomuus.html )
Meille sattuneen rekionnettomuuden jälkeen olen useampaan kertaan todennut, että onneksi se reki irtosi sen perästä. Onneksi ei tullut autoja. Onneksi Rohan selvisi ilman fyysisiä vammoja. Onneksi tilanteessa ei tullut vahinkoja kenellekään ulkopuoliselle. Onneksi reki ei osunut minuun ja pamauttanut minua tajuttomaksi ja onneksi me selvisimme lopulta sillä pelkällä säikähdyksellä!!
Nyt en kuitenkaan puhu sellaisesta onnesta vaikka toki kiitollinen näidenkin kohtien täyttymättä jäämisestä olenkin! Ilman tätä onnettomuutta, eläisin varmaan jollain tasolla yhä hevostelu elämääni vaaleanpunaisten silmälasien läpi katsellen.
Niin kauhealta kuin se varmaan jonkun korvaan kalskahtaakaan koen, että olen nyt vasta alkanut todella tuntea hevoseni käyttäytymistä ja oikeastaan ekaa kertaa sen käyttäytyminen eri tilanteissa todella kiinnostaa minua! Ehkä se, että olen lähes aina toiminut sellaisten automaattihevosten kanssa (kuten esim Lotta on) on vaikuttanut siihen ettei minun juuri ole tarvinnut koskaan pohtia miksi se hevonen nyt noin tuppaa käyttäytymään. Lotta kun käyttäytyy aina kuin ihmisen mieli ja Rohankin on varsasta asti ollut hyvin helppo.
Ei ole tarvinnut sen suuremmin miettiä. Suurinosa tekemistäni virheistä johtuu pitkälti tietämättömydestä. Minulla ei koskaan ole ollut ongelmaa myöntää sitä, useat asiat Rohanin kanssa ovat tulleet minulle eteen ekaa kertaa ja sitten me ollaan selvitetty ne ominvoimin tai apua pyytämällä.


Älkää nyt ymmärtäkö väärin, toki olen aina ollut kiinnostunut Rohanin tavoista ja käyttäytymisestä jollain tasolla. En ehkä kuitenkaan olekaan osannut soveltaa sen ajatuksia lopulta siihen miten hevonen oikeasti missäkin tilanteessa, millaisen ihmisen ja ympäristön kanssa käyttäytyy. Tiedän ettei hevonen toimi välttämättä samalla tavalla kotipihassa kuin vieraassa ympäristössä enkä sellaista odotakaan. Erilainen ihminenkin on saattanut alkaa muuttaa sen käyttäytymistä, mutta en koskaan pohjimmiltani ole ajatellut miksi näin on? Sitä on vain ajatellut, että nyt sitä hirveästi jännittää ja uppiniskaisuuttaanko se jäpittää ojan toisella puolella. Jos ihmiset uskoon tullessaan sanovat kokevansa valaistuksen niin mä koin tässä asiassa valaistuksen.
Olen alkanut asettaa itseäni hevoseni asemaan. Mietin asioita sen kannalta. Myönnetään, olen aikaisemmin inhimillistänyt liikaa: no nyt se haluaa mulle olla hankala ja itsepäinen tai "Tuitui mamman mussu", ei se nyt oikein tajunnut mitä yritin siltä pyytää, no olkoon. Aikaisemmin on vaan ollut kiltti pieni pullaponi Rohan joka on toiminut niin hienosti ja ollut helppo ihana humoristinen kaveri.
Nyt olen käsittänyt, että minä vain olen tottunut pitämään häntä sellaisena, että loppujenlopuksi siellä keltaisen pinnan alla on paljon muutakin, esiteini, väliin epävarma ja rajojaan joissain määrin koetteleva hevonen joka toisinaan epäilee kannattaako minuun luottaa vai ei. Kun tämän valaistuksen koin tunsin suorastaan helpotuksen huokauksen. Minä vihdoinkin ymmärrän sinua ystäväni! Pienin askelin, pienin askelin....


Ja pienin askelin olemme edenneetkin.
Olen vallan unohtanut kertoa toisesta harjoituskerrastamme Sarin ja Rohanin kanssa joten käyn sen pikaisesti läpi ennen seuraavan pikkuaskeleen ottamista :)
Olin tuona koulutuspäivänä niin paljon vastaanottavaisemmalla, keskittyneemmällä ja tiedonjanoisemmalla tuulella, että tunnin lopuksi Sarikin tokaisi nähneensä minussa eron viime kertaiseen. Olin ollut hänen mielestään selkeämpi ja päättäväisempi ja se välittyi myös Rohaniin.

Tällä koulutuskerralla harjoittelimme peruuttaamista ja luoksetuloa niin, että voin seistä missä kohtaa vaan ja Rohanin pitäisi peruuttaa suoraan eikä kiemurellen ja myöskin tulla suoraan luokseni kun pyydän eikä lähteä kiertämään mihinkään suuntaan. Houkutuksena oli tallin ovet joita kohti se halusi lähteä taivaltamaan heti kun sai vähän köydestä löysää. Ovien takana kun odotti sen kaverit, sen oma pieni lauma. Sen takana pihamaalla oli kärryt, pelottavine aisoineen. Ensin tehtävänäni oli kävellä aisojen päältä itse ja Rohan sai mennä niiden ohi mistä kohtaa halusi. Toisella kertaa minun piti mennä toista puolta niin, että Rohan oli aisojen puolella kävelemässä ja näin johdattaa sitä astumaan aisojen yli. Se väisti niitä hieman jolloin sen takajalka kolahti aisaan, vain pieni säpsähdys ja eteenpäin. Seuraavaksi peruutin Rouskua suoraan kärryjä kohti. Tehtäväni oli katsoa kuinka lähelle se uskaltaa niitä peruuttaa. Niin pitkälle asti se meni kuin pyysin vain hieman kärryjä pälyillen.


Sain selitykset edellis kerralla pohtimiini asioihin ja huokaisin helpotuksesta saadessani vastauksen ettei hevosen huomion tarvitse tauotta minussa ollakaan kun touhutaan! Olin huojentunut sillä koin turhautuvani, että vaikka rohan harjauksessa pysyykin jo tosi hienosti aloillaan sen huomio hetkittäin katoaa eikä harjalla naputukset ja tökkimiset enää riittänetkään palauttamaan sen huomiota minuun. Sari sanoikin, että minun on oltava huomionhaussani suurpiirteisempi, että se herää tilanteeseen ja pysyy valppaana pyynnöilleni, mutta toki riittänee, että jos se vain osaa sen mitä siltä odotetaan eli pysyä paikoillaan saa se seurata pihan tapahtumia siinä seistessään.

Mutta siis huomiota hakemaan. Nostin kädet ilmaan ja hypähdin sen vieressä, Rohan pomppasi metrin sivuun ja kääntyi katsomaan minua ihmeissään? Mitä hemmettiä toi nyt oli olevinaan? Tein suuren eleen joten myös hevonen vastasi suuresti. Emme rankaisseet sitä tästä käyttäytymisestä. Sillä sitä juuri haettiin, huomio oli nyt enemmän minussa ja se oli tarkkaavaisempi.
Sari sanoi, että minun on oltava suurpiirteisempi, harjattava eri tahtiin ja erilaisin tuntumin. Oltava vuoroin rivakampi ja taas rauhallisempi, sillä heti kun käytökseni muuttui vilkkaammaksi Rohan alkoi epäröidä touhujani ja liikahdella. Se ei ymmärtänyt miksi minä yhtäkkiä käyttäydyinkin erilailla. Kun Sari astui puikkoihin ja testasi sen kykyä kestää Sarin tapaa toimia se ensi töikseen syöksähti eteenpäin, käänsi takaapäätään ja oli aikeissa potkaista! Kysyin heti miksi se noin teki, että eikö se tykkää sinusta, pelkääkö se vai mitä?
Sari kertoi, että Rohan ei ymmärrä häntä. Rohan on tottunut minun rauhalliseen ja nättiin tapaan käsitellä sitä. Se tietää miten mun kanssa ollaan, mutta hämmentyy kun erilainen ihminen on sen kanssa. Se halusi paeta paikalta ja etumatkaa saadakseen hevonen potkaisee. Ei siksi, että se nyt on päättänyt vihata juuri tätä ihmistä ja näyttää sille kaapin paikan. Sen jäkeen kun Rohan oli ensin säpsähdellyt Saria karkuun pari kertaa, Sari yllättäen muutti käytöstään rauhalliseksi, oli eleissään hitaampi ja käytökseltään tyynempi. Rohan päästi hänet taas lähelleen ja kaikki oli jälleen hyvin. Sari kertoi rakentavansa Rohanille tällä tavoin suhteellisuudentajua. Ettei sen tarvitse epäröidä ihmistä, vaikka ihminen olisi erilainen ja touhuaisi sen ympärillä miten sattuu. Kysyin heti tulisiko minun antaa myös muiden ihmisten käsitellä sitä, koska minähän sitä pääasiassa yksin olen pallukoinut maitovarsasta asti. Ei vielä, eikä se välttämättä ole tarpeellista myöhemminkään, mutta sain tehtäväkseni olla erilainen sen seurassa aina välillä. Puketua vaikka rapiseviin vaatteisiin, isoon lierihattuun tai vaikka säkkiin johonkin sellaiseen joka on tavanomaisuudesta poikkeavaa ja saa hetkeksi epäilemään voiko tuolla tavalla pukeutuneeseen emäntään enää luottaakaan.


Meillä on ollut pari kertaa myös sellainen "ongelma", että Taavin tultua talliin, kyseinen shettis vinkuu ja vikisee tarhassa päivät läpeensä ilmeisesti entisiä oriaikoja muistellessaan. Rohan kuulleessan tämän vinkumisen tahtoisi heti sillä sekunnilla päästä katsomaan mitä tarhassa tapahtuu ja on pari kertaa pihattoon takaisin vietäessä käyttäytynyt kiirehtien ja spurtannut irti päästessään nopeasti tarhan uumeniin. Koulutuksen loputtua Sari pyysi minua taluttamaan Rohanin takaisin pihattoon niin, että pyydän se etukäteen valitsemissani kohdissa pysähtymään, odottamaan ja etenemään siihen tahtiin kuin haluan sen etenevän. Tallin ovien aukaisun, pihaton portin aukaisun ja pihattoon pääsyn aikana tein neljä eri pysäytystä. Rohan oli loistavasti kuulolla, pysähtyi, odotti ja eteni juuri kuten halusin. Se myötäsi naruriimun pois otossa ja mitä parhainta kun poistuin paikalta ja jäin keskustelemaan Sarin kanssa tunnin opeistamme myös Rohan jäi kanssamme pihattoon hengailemaan. Sari tokaisikin, että Rohan valitsi mielummin sinun seurasi kuin laumansa seuran, joka on hieno merkki siitä, että se tykkää olla sun seurassa. Aaawww... se tykkää mun seurasta sittenkin :)
No lisäsi Sari sitten, ettei minun tarvitse loukkaantua jos se joku toinen kerta juokseekin kavereitten luokse. Ne ovat kuitenkin sen elämän tärkeimpiä asioita, ruoka ja kaiffarit. Näää.. :)

Rousku (oik) veljentyttönsä Yllärin (vas) kanssa: Olisko sulla meille jotain kivaa sieltä antaa?

Rohan kun viettää jo yöt ulkona pihaton ovet auki, otan sen toisinaan aamulla talsimaan tallin käytävälle. Saat kaksinverroin lisää tekemistä kun keräilet sen pudottamia korkkeja ja harjalaarin sisältöjä sen perässä kävellessäsi.

Edelleen me harrastetaan käsihepan virkaa Lotan selästä käsin.

Ja usein Popi notkuu perässä auringosta samalla nauttien.

Tämän koulutuskerran jälkeen emme ole Sarin kanssa tavanneetkaan, mutta olemme Rohanin kanssa edenneet ihan mukavasti, niine pikkukavion askelin. Olen liittänyt "vapaana" paikallaan oloon silavaljastusta ja satulointia, sillä kyllä vain Rohan herra on päässyt kokeilemaan myös maastomopon virkaa minä seljässänsä! YEY!! Huikea tunne ratsastaa ihan omalla ponilla poissa tallin pihasta.


Edellisestä kerrasta viisastuneena, otin joukon apulaisia tälle kerralle, Annan, Riinan ja Lotta-äitin tietysti. Ensin Anna kiipesi Rouskun selkään tallin pihassa, Riina lähti taluttamaan Lottaa edellä ja minä talutin Rohania. Hetken matkaa metsätietä taivallettuamme kysyin Annalta uskaltaisiko hän kokeilla ravata Rouskulla? Ilmeisen tyhmä kysymys kymmenvuotiaalta hevoshullulta omankin ponin omistavalta tytöltä, sillä tyttö asettui kevyeeseen istuntaan, maiskautti ja Popi ravasi pitkän pätkän erittäin kiltisti ja rauhallisesti ensimmäistä kertaa ratsastaja selässään. Ai että mä olin ylpee siitä!






Sitten olikin mun vuoro. Käännyttiin takaisin päin ja siinä keskellä tietä Riina meni roikkumaan toiselle puolelle jalustimeen ja minä kinkesin kyytiin. Rohan seisoi kiltisti paikoillaan ja antaessani kevyesti pohkeita ja maiskutuksen se lähti taivaltamaan eteenpäin kuin olis aina niin tehny. Pakkohan munkin oli sitten ravia koittaa ilman taluttajaa pieni pätkä kun Lottakin oli edessä tien tukkona leveine pyllyineen ja näin pysäyttänyt liian etenevän matkanteon niille sijoilleen ;)



Seuraavana päivänä menin tallille ja tein Popin kanssa pienen kävelylenkin. Käytiin maistelemassa pellonreunoilta pilkisteleviä ruohotupsujakin. Hieroskelin sen selkää ja venyttelin sen jalkoja kunnes päästin sen takaisin tarhaan. Olin siivonnut tallin ja oli kaunis aurinkoinen kevät päivä. Päätin ennen kotiinlähtöä mennä vielä tarhan kautta ottamaan muutaman kuvatuksen ponipahasista. Käynnistäni tuli sangen hilpeä ja edelleenkin se saa minut hymyilemään, koska mulla oli niin hauskaa humoristisen ponini kustannuksella.