Näytetään tekstit, joissa on tunniste kalino. Näytä kaikki tekstit

Instan vuonisjoulukalenteri vol. 1


Viime päivinä ainakin minun kuvafeedini Instagramissa on täyttynyt lähes täysin vuonohevosten kuvista. Ja vielä hyvin samantyyppisistä kuvista peräjälkeen! Pitihän tämä arvata, sillä Suomen Vuonohevoset -käyttäjä Instagramissa julkaisi vuonisaiheisen joulukalenterin, johon moni seuraamani käyttäjä onkin ottanut osaa.


Päätin jo aiemmin, että en lähde mukaan tähän Instan joulukalenteriin, sillä en vaan usko, että saisin päivittäin kalenteria päivitettyä. Tämä on kuitenkin erittäin hauska ajatus, ja muiden vastauksia on mielenkiintoista lukea! Nyt kun minulla kerrankin on hyvin aikaa (viisi päivää vapaata - jee!!), päätin kantaa korteni kekoon, ja kirjoitella omia vastauksia tähänastisiin joulukuun alun luukkuihin.

Tässä blogissa on monet kerrat sivuttu monia näitä joulukalenterin aiheita mm. aiempien joulukalentereiden tai kysymyspostausten kautta. Kuitenkin koen tämän blogin yhtenä tärkeimpänä tehtävänä tuoda esille vuonohevosta rotuna sekä suomalaisia vuonohevosia, joten eipä mikään rotuun liittyvä päivitys taida olla turha, eikä asioita voi liian moneen kertaan sanoa. Varmasti monelta ovat jo aiemmat vastaavat postaukset jääneet unholaan..

Käykääpä muuten Instagramissa seuraamassa käyttäjää Suomen Vuonohevoset, ja ottakaa vaikka itsekin osaa tähän joulukalenteriin!

1.12. Ensimmäinen vuoniskokemus vanhimman ottamasi vuoniskuvan kera

Yritin selvittää tähän vuosilukua, jolloin tapasin (muistaakseni) ensimmäisen aidon oikean vuonohevosen. En valitettavasti saanut mistään varmuutta vuoteen, mutta 1997-1999 välille se osuu. Kyseessä oli Ruotsista tuotu tamma Dolly II SWE. Netistä selvisi sen verran, että tamma on tuotu Suomeen 1997 ja ilmeisesti suoraan sille omistajalle, jonka luona kesälaitumella kävin sitä ihailemassa. Muistan kyllä sen kesän, kun tamma laitumelle saapui, oli se sen verran sykähdyttävä ilmestys.

Dolly majaili siis kaverini kesämökin lähellä. Melkeinpä joka kesä kävin lapsena kaverini ja tämän perheen mukana mökillä, ja aina olimme kinuamassa lupaa, saammeko kävellä heppoja katsomaan. Siellä ne nököttivät laitumella, ja aidan takaa rapsutellen syntyi ensikosketus vuonohevoseen. Vuonna 2000 Dolly varsoi ihanan tammavarsan Frida Mittnattdröm, joka päätyikin sitten tuttuni omistukseen.

Tadaa! Ihka ensimmäinen koskaan ottamani vuoniskuva vuonna 1999! Nyt niitä onkin noin sata...tuhattamiljoonaa.

Dolly II SWE ja Frida Mittnattdröm vuonna 2000

Mainittakoon vielä, että Lottaan tutustuin pian tämän jälkeen, talvella 2000-2001. Ja sehän oli toki pelkkää rakkautta ensisilmäyksellä ♥

2.12. Tämänhetkiset lempivuonikset

Lotta ja Nemo tietenkin!

On minulla totta kai muutama muukin "heikkous", omalla tavallaan ainutlaatuisen aseman minun mielessäni saavuttaneita vuonohevosia.. Toki jokainen vuonis on ihana ja ainutlaatuinen, mutta jostain syystä toiset vaan sykähdyttävät toisia enemmän.

Jo vuosia vuosia suurin ihailuni kohde on ollut valkohallakko I-palkinnon kantakirjatamma Naust Flinka! "Nasussa" vaan on se kaikki. Sen väri, rakenne, luonne, liikkeet ja otsatukka! Vielä joskus tässä elämässä minäkin tulen valkohallakon tamman omistamaan (no nyt se on luvattu julkisesti), ja toivon kovasti, että se olisi yhtä ihana ilmestys kuin Nasu.

Naust Flinka kantakirjauksessa.  Ei ehkä kaikkein edustavin kuva, ja harmillisen ylivalotettukin.

Kävin tammaa tänä(kin) kesänä laitumella rapsuttelemassa. Hän oli niin mun kainaloiseni <3

Tää tukka!!


Tänä kesänä menetin sydämeni täysin pienelle ihanalle punahallakolle tammalle Liten Sky Foss eli tuttujen kesken Pikku-Pilvi! Olihan se aivan mielettömän suloinen ilmestys jo maitovarsana - ikinä en ole yhdelläkään varsalla nähnyt yhtä mahtavaa tukkaa kuin Pikku-Pilvellä oli! Tänä kesänä, kun kuvasin nuoria tammoja laitumella, oli Pikku-Pilvi ihan ylitse muiden. Se ei jättänyt minua hetkeksikään rauhaan, ravasi perässä pitkin laidunta, oli koko ajan sylissä ja halusi vaan huomiota ja hellyyttä. Lopulta, kun lähdinkin laitumelta, käveli Pikku-Pilvi aidan taa ja jäi siihen tuijottamaan pitkäksi aikaa, kun nousin autoon ja ajelin pois. Muut tammat vaan laidunsivat sen kummemmin välittämättä.

En ole ikinä oikeastaan välittänyt punahallakosta värinä, mutta onhan tämä nyt ihan mielettömän kaunis tamma!

...ethän lähde vielä pois?? Ainoa keino saada hyvä pääkuva oli aidan takaa, muuten en koskaan päässyt riittävän kauas <3

Meinasin viedä mukanani! Ei kai sitä nyt kukaan huomaa, jos yksi viidestäkymmenestä katoaa laitumelta..?

Voisin luetella tähän vaikka kuinka ja paljon hevosia! On upeita kisahevosia, käyttöhevosia, jalostushevosia, monitoimihevosia, on ulkomaisia upeita oreja ja tammoja - lista olisi todellakin ihan loputon.. Ehkä on siis reilua, että en edes yritä ottaa enempää yksilöitä esille, sillä en pysty sanomaan, kuka olisi sen enempää lemppari kuin toinenkaan. Lukemattomia kotimaisia vuonohevosia ihailen suuresti!

3.12. Kaikki vuonohevoset lueteltuina, joilla olet ratsastanut

Lotan selässä on tullut vietettyä aikaa varmaan tuhansia tunteja.

Näitä ei itse asiassa ole kovinkaan montaa, joten tehtävän pitäisi olla varsin helppo..

Lobitsija
Puromaan Lovende Blakken
Kotirinteen Mosse
Valhallan Nemo
Solbackens Kalino
Nigards Rasmus
Disa
Lökke Line
Svejk (tilasto)
Hac Fjord Prinsesse

Kalinon ja koirien kanssa maastoilemassa. 

Toivottavasti en unohtanut ketään! Yli-Tokolla ratsastin kerran myös yhden tamman laitumelta tallin pihaan yksinäni ilman satulaa ultrausta varten. Ihan vaan, koska kukaan ei jaksanut lähteä sitä kävellen hakemaan, minut pudotettiin autolla laitumelle. Meinasi olla hieman haasteellista saada tamma liikenteeseen, kun muu lauma jäi laitumelle, mutta pienoisen keskustelun jälkeen pääsimme laitumen ohi ja eteenpäin. En muista tosin yhtään, kuka tämä tamma mahtoi olla!

4.12. Lempivarusteväri vuonikselle

Tummanruskea ja beige.

5.12. Mitä suomalaisten instatilien vuoniksia haluaisit kokeilla

En osaa vastata tähän.. En varmaan oikeastaan ketään? Olen niin vieraantunut ratsastuksesta, että olisin totaalisen hukassa ihan minkä tahansa hevosen selässä.

6.12. Lempivuonikset kautta aikain

Lotta ja Nemo tietenkin edelleen. Eipä tämä muuten juurikaan eroa aiemmasta vastauksesta, mutta jos nyt ajatellaan jo edesmenneitä hevosia, niin kyllähän Fjordjenta av Nordfjord oli aivan upea tamma ja merkitykseltään valtaisa suomalaiselle vuonohevoskasvatukselle sekä ylipäätään vuonohevosille Suomessa.

"Jenta" on siis ensimmäinen luvallisesti Suomeen tuotu puhdas vuonohevostamma, ensimmäisen suomalaisen jalostusori Glitnen emä sekä jalostusori Solsikkens Sigurdin emänemä. Jenta kantakirjattiin samassa tilaisuudessa Lotan kanssa Ypäjällä 2003, eli ensimmäisessä Suomessa vuonohevostammoille järjestetyssä kantakirjaustilaisuudessa.

Fjordjenta av Nordfjord Ypäjällä kantakirjauksessa vuonna 2003.

24-vuotias tamma ja upeassa kunnossa! Ansaitusti I-palkinnon kantakirjatamma.

Toinen aivan omaa laatuaan ja ainutlaatuinen tekijä koko Suomen vuonohevoskasvatukselle oli tietenkin Norjasta tuotu ori Ljosprins. "Josse" jätti Suomeen yli kuusikymmentä jälkeläistä - Norjaan en tiedä kuinka monta - se palkittiin I-palkinnolla niin Suomessa kuin Norjassa ja sen meriitit jalostusorina ovat aivan omaa luokkaansa molemmissa maissa. 

Josse taitaa olla ensimmäinen vuonohevosori, jonka olen livenä nähnyt ja jota olen kuvannut. Kyllähän tuo teki taas aivan lähtemättömän vaikutuksen! On oreissa vaan aina omaa karismaansa, jota tammoista ei löydy, puhumattakaan noin näyttävästä orista kuin Ljosprins. 

Ljosprins Ypäjällä oripäivillä 2003.

Jossea pääsin uudestaan ihailemaan ja rapsuttelemaan pari vuotta myöhemmin orin kotitallille. Olin totaalisen hämmästynyt, kuinka lempeä ja lauhkea voi ori olla. Kävimme vielä maastossa ratsastamassa, minä sain vuonistamman ratsukseni ja Josse-ori kulki niin tyynenä lenkin mukana tamman kanssa. Ei tuollaiseen oriin voinut kuin rakastua täysillä. 



Josse kilpaili menestyksekkäästi monet valjakkoajokisat, mikä oli tietenkin näin lajiin ihastuneelle pelkkää unelmaa. Myös kouluratsuna ori esitteli upeita liikkeitään. Muistan aina eräät valjakkokisat Hessi-tallilla, kun olimme kesken kisojen menossa ottamaan orista muutaman rakennekuvan. Sillä oli kuvaa ajatellen vääränlaiset suitset päässään, joten omistaja vaihtoi ne. Keskellä kisapaikkaa, keskellä vieraita hevosia - suitset orilta päästä pois ja toiset suitset tilalle. Minä katsoin haavi auki vieressä, voiko noin tehdä?! Josse oli lunkki kuin mikä ja täydellisen hyväkäytöksinen ori kisahälinän keskellä.

Ljosprins on varmastikin jollain tapaa tuttu kaikille vuonohevosiin vähääkään perehtyneelle. Tälle orille saamme olla paljosta kiitollisia, eikä sille voi kuin hattua nostaa ja syvällä kunnioituksella muistella.



7.12. Nykyisistä kaikista jalostusoreista lemppari

Olen sanonut jo aiemmin, että en laita oreja järjestykseen, enkä aio tehdä sitä tälläkään kertaa :)

Nemon iskä <3

Sen sijaan voisin tässä kohden kysäistä, että oletteko huomanneet tekemääni kuvakansiota kaikista Suomessa vaikuttaneista oreista? On tästä jo aikaa, kun Facebookissa kasasin yhteen kansioon kuvat kaikista Suomessa astuneista vuonohevosoreista. Niitä on ihan mielenkiintoista katsella, kun kaikki näkee kerralla. Harmillisesti tosin kaikista en onnistunut löytämään kovin edustavia kuvia..

Kansioon pääsee tästä: 
https://www.facebook.com/marjo.uimi/media_set?set=a.10152532278919512.1073741832.725804511&type=3
Sen pitäisi näkyä julkisesti kaikille?

Kaikki muut Suomessa vaikuttaneet vuonohevosorit olen nähnyt ja kuvannut livenä paitsi Säthersblakkenin. Vaikka "minulla" oli kyseisen orin varsakin. Sähäri myytiin Jenkkeihin heti pian Lotan astuttamisen jälkeen, ja meidän Blakkenimme jäikin Säthersblakkenin viimeiseksi Suomessa syntyneeksi varsaksi.

----

Näin on joulukuun alku kuitattu! Näihin samoihin luukkuihin löytyy muiden rodun harrastajien vastauksia monilta suomalaisilta vuonis-instatileiltä. Menkääpä seuraamaan! 

Hei mä hyppäsin!


Nyt otetaan pieni throw back kuukauden takaiseen ja kesälomafiiliksiin! Kävin reissussa Keski-Suomessa, ja samalla poikkesin moikkaamaan rakasta ystävääni Miljaa sekä Miljan ihanaa Kalino-vuonista. Kaltsu onkin tästä blogista tuttu jo monet aiemmat kerrat kuluneiden vuosien varrelta, mutta pitkän aikaa ollut hiljaisuuden peitossa. Pidemmän aikaa mukana kiikkuneet lukijat muistanevatkin, kuinka kävin Kalinolla ratsastamassa säännöllisen epäsäännöllisesti itse asuessani Jyväskylässä.


Mutta siis voitteko kuvitella: minä hyppäsin! Minä! Kolme vuotta poissa hevosen selästä pysytellyt vellihousu, joka nykyisin jännittää jo laukkaamista ja on aina ollut likimain kauhusta kankeana vieraan hevosen selkään kiivetessään. Onneksi Kalino nyt sentään ei ole ihan vieras hevonen. Vaikka siltä se tuntuikin. Sen verran kuitenkin osasin antaa omille aivoilleni tilaa, että kykenin vakuuttamaan itseni siitä, kuinka varma ja kiva ratsu Kalino on.

Tiedättekö kuitenkin, mikä oli ensimmäinen ja voimakkain ajatus hevosen selässä? Ja oikeastaan koko ratsastuksen ajan. Että hitsi vie tää on vaikeeta!! Siis niin vaikeeta! Miten olen ikinä voinut osata ratsastaa Kalinolla edes sen verran, mitä olen osannut? Olin ihan totaalisen tuuliajolla tuolla kyydissä. Totta kai kolmen vuoden tauko hevosen selästä vaikuttaa, mutta ei minulla Nemon selässä ole yhtään sellainen olo kuin olisin hukassa.

Blondit <3

Kalino on komeassa kunnossa!

Kaltsu on paljon pienempi ja kapeampi kuin Nemo tai Lotta, ja sillä on ihan erilaiset liikkeet istua. Hädin tuskin osasin keventää ravatessa. Saati että olisin kyennyt kunnolla vaikuttamaan hevoseen tai pyytämään siltä jotain. Milja vaan huuteli ohjeita - käytännössä siis lähes koko ajan tempoa ja aktiivisuutta lisää - ja minä hiki hatussa yritin pungertaa hevosesta jotain irti.

Kalino taisi olla erittäin tyytyväinen, kun sai mennä ja hengata lähes omaan tahtiinsa puoliteholla. Kyllähän nuo vuonohevoset osaavat ottaa aina tilanteesta ilon irti, ja jos on mahdollisuus löysäillä ja olla tekemättä kunnolla mitään, se on yleensä vuonohevosen ykkösvalinta. Toki poikkeuksia aina löytyy.

Kaltsu on tyytyväinen, kun saa vaan lyllertää eteenpäin :D

Onneksi tällä "ponilla" on kiva laukka istua.

Tämän alustuksen jälkeen lienee sanomattakin selvää, että olin ihan kauhuissani Miljan ajatuksesta laittaa meidät hyppäämään! Mutta sinne se ryökäle vaan alkoi kasata esteitä heti, kun itse lähdin Kaltsun kanssa maneesia ympäri hölköttelemään. Yritin kyllä moneen kertaan kieltäytyä hyppäämästä, mutta eipä tuossa mikään auttanut. Esteitä päin vaan!

Komistus!

Muutaman pienen puomin jälkeen jouduttiin vielä ylittämään apua-miten-iso pysty (ainakin viiskytsenttiä??) moneen kertaan sekin. En oikeasti voi ymmärtää, että olen joskus hypännyt tällä hevosella 70cm esteitä! Saatiin jopa pieni rata ihan nätisti onnistumaan. Minähän kun olisin jokaisen esteen jälkeen heittänyt ohjat pois käsistä, huokaissut syvään helpotuksesta ja antanut hevosen pysähtyä niille sijoilleen. Ai hups, miten niin sillain ei voi tehdä radalla??

Laukkaympyrää..

Ensimmäisestä puomista yli. Jännää!!

Kalino on vaan niin pätevä esteheppa.

Tukka putkella eteenpäin!

Vähän alkoi kuskikin rentoutua ja nauttia touhusta, hih.

Molemmat ihan fiiliksissä. Ihana Kaltsu :)

Meidän räpellyksemme jälkeen Milja hyppäsi vielä itse puikkoihin ja kävi ottamassa muutaman vähän isomman hypyn loppuun. Kalino on kyllä ihan huippu tapaus ja hienossa kunnossa vielä vanhaksi herraksi! Ja kieltämättä aloin itsekin tuossa ratsastuksen lomassa saada pientä fiilistä hommaan takaisin. Siitähän tuli jopa kivaa!! Edelleen ihan hitsin vaikeeta, mutta ei varmaan vaatisi montaa ratsastuskertaa, kun alkaisi jälleen löytyä se vanha tuttu tatsi, jolla Kalinoa ainakaan osasin ratsastaa (edes jotenkuten).

Oho, nyt tuli mamma kyytiin, duunit alkaa..

Kyllä sieltä ponnua löytyy!

Pätevä mies!! Ja Milja kans!

Kaikkensa antanut pieni esteratsu. No ei sille kyllä tullut edes hiki... :D

Harmi vaan, ettei näitä tilaisuuksia ole tarjolla, kun välimatkaa on ihan riittämiin. Mutta onni on elämässä myös kauempana asuvat ihmis- ja heppatutut. Kyllä tämä rotu vaan yhdistää, ja on kerännyt ympärilleen suuren joukon ihania ihmisiä ympäri Suomen (ja maailman, jos tarkkoja ollaan). Kiitos vielä Miljalle tästäkin heppailusta! ♥

<3 ps. Arvatkaa kenen oli vaan ihan pakko heti leikata tuo Kalinon tukka.. 

Vieläkö muistat meidät?

Tämä blogi on ollut pystyssä yli viiden vuoden ajan ja siihen aikaan on mahtunut paljon. Muistatteko vielä ne vuodet, jolloin asuin ja opiskelin Keski-Suomessa ilman omaa hevosta? Ajat ennen Nemon syntymää? 
Noihin aikoihin blogissa esiintyi useampaankin otteeseen vuonohevosruuna Kalino, jota kävin ratsastamassa ja ajamassa joskus Kalinon omistajan kanssa ja joskus itsekseni tai muiden kavereiden kanssa. Kaltsun luo oli vaan matkaa kymmeniä kilometrejä, ja autottomana opiskelijana lähinnä kulkeminen rajoitti harrastusta. 
Entä muistatteko Blakkenin? Blakke ei ole varsinaisesti koskaan esiintynyt blogissa säännöllisesti, mutta vuosien varrella yhdessä jos toisessa yhteydessä on tullut Blakkeniin viitattua. Itse asiassa perustin ensimmäisen blogini aikoinaan kertomaan elämästä Blaken kanssa, ja vuosi oli tuolloin 2006! Valitettavasti tämä blogi ei pitkään elänyt, sillä tuolloin bloggaaminen oli vielä niin uusi ja harvinainen asia, että koin olevani aika lailla yksin blogini kanssa.. Pidin kuitenkin Blakelle omia kotisivuja, ja sinne sitten kirjoittelin useasti päiväkirjaa blogin tapaan.
Blakke on siis Nemon ja Popin isoveli, vuonna 2003 syntynyt ruuna. Viisi ensimmäistä vuotta elämästään - aina syntymästä alkaen - Blakke oli kuin oma hevoseni. Viisivuotiaana se myytiin, enkä voisi olla onnellisempi kodista, johon rakas kultamussukkani pääsi. Ihan hullua ajatella, että Blakke on tosiaan ollut nykyisellä omistajallaan jo kohta kymmenen vuotta! Pyrin aina välillä käymään poikaa moikkaamassa, ja aina omistaja toivottaa minut yhtä lämpimästi tervetulleeksi. Hän ei edes päässyt itse paikalle kun kävin, mutta kehotti vapaasti menemään sinne vaan omaan kotiinsa hevosia tervehtimään :)
Ja on tämä maailma pieni, sillä Kalino ja Blakke asuvat nykyisin hyvin lähellä toisiaan! Huvittaa suorastaan ajatella, että jos vielä kävisin Kalinolla ratsastamassa, voisi sen ottaa vaikka yhteislenkille Blaken kanssa. Hassu elämä.
Valitettavasti kuvauskeli tällä reissulla oli kaikkea muuta kuin hyvä, räntää tuli enemmän ja vähemmän taivaan täydeltä.

Nykyisin oman hevosen omistajana tapaan selvästi vähemmän muita vuonohevosia kuin "entisessä elämässä". Kummasti sitä siis sokeutuu katselemaan pelkästään Nemoa ja Rouskua. Jonkinlainen kulttuurishokki meinaakin usein iskeä, kun muita vuoniksia tulee vastaan, vaikka olen kymmeniä (satoja??) vuonohevosia elämässäni tavannutkin. 
Järkytyin jo pelkästään Kalinon nähdessäni - kuinka se on pieni! En todellakaan muista, että olisin koskaan ajatellut Kalinon olevan mitenkään erityisen pieni kooltaan, on sen säkä kuitenkin 144cm. Mutta koko Kalinon kroppa, pää, selkä, peppu, rinta, jalat, kaikki tuntui ja näytti niin pieneltä Nemoon verrattuna. Onhan Kalinolla toki jo ikääkin, mikä alkaa näkyä selän laskemisena ja lihaskunnossa, mutta on se silti vielä hyväkuntoinen ja hyvässä tikissä oleva hevonen! 

Ja kas kummaa, kun Milja kiipesi selkään ja vanha herra alkoi liikkua, eipä se enää niin pieneltä näyttänytkään ;)  Tämä ruuna taisi olla nyt 17-vuotias, eikä tuo vuonohevoselle ole ikä eikä mikään. Melkein voisi sanoa, että parhaat vuodet käytön ja osaamisen kannalta alkavat olla käsillä. 

Blakkekin on tosiaan siis jo 14-vuotias. Ihan käsittämätöntä! En tiedä muistaako hevonen vielä minut, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että kyllä se muistaa? Blakke oli kaukana tarhan perällä kun menin paikalle, ja kun huusin sitä, tuli se kiireellä ravilla portille. Toki se voi tehdä saman aina kun joku tulee paikalle, en voi tietää :) 
Meillä oli Blaken kanssa varsasta saakka tapana nuuskutella toisiamme sieraimesta sieraimeen. Monesti pidettiin oikein pitkiä puhalteluhetkiä, jolloin Blakke nuuskutti minua turpa nenässä kiinni ja itse puhaltelin hiljakseen ilmaa takaisin. Edelleen kun kyykin maassa ja yritin ottaa kuvia hevosista, tuli Blakke ja työnsi turpansa minun nenääni kiinni. Siinä sitten nuuskuteltiin.
Sain tosiaan juosta tarhassa hevosia karkuun, jotta edes sain ne kokonaan kuviin. Nämä kun kipittivät vaan kantapäillä perässä mihin ikinä meninkin. Lopulta ne jäivät hölmistyneinä vierekkäin seisomaan ja tuijottamaan, kun otin spurtin karkuun ja miltei istahdin saman tien lumihankeen, jotta ehtisin saada kuvia ennen kuin he ovat taas minun niskassani kiinni. Ai miten niin seurallisia nämä vuonohevoset??


Olipa kyllä kiva nähdä näitä kahta ihanaa tärkeää hevosta!
Tilaa: Blogitekstit ( Atom )