Nemo oli taas niin hieno. Käveltiin jälleen klinikalle ja kotiin. Vauhtia ja virtaa riitti matkoilla, mutta klinikalla poika oli niin rentoa ja rauhallista. On kyllä jatkuvasti yhtä hauskaa hämmästyttää ihmisiä tuon hevosen käytöksellä. Oikeesti :) Ekalla klinikkareissulla eläinlääkärin kommentti ensimmäisen ehkä puolen minuutin jälkeen oli: "Sää oot tainnut käsitellä tätä aika paljon." Seuraavaksi vilkaisi ikkunasta ulos ja kun ei nähnyt koppia pihassa kysyi heti: "Millä te tulitte?" johon minä vastaamaan: "Kävellen." (yksin olin siis liikenteessä) Ell jatkoi ihmettelyä: "Siis kävellen? Tota pyörätietä pitkin?! Ei ihan tyypillistä 1-vuotiaan kanssa!" Ja mie vaan totesin: "Ihan nätisti se tuli, vähän ihmetteli ohi ajavia rekkoja ja linja-autoja, mutta ei nyt sen kummemmin.." Eihän meillä onneksi ollut kuin vartin kävelymatka. Muutenkin tuntui olevan täysin outo ajatus, että 1-vuotiasta on oikeasti koulutettu ja sen kanssa on tehty töitä. Niin moneen kertaan sain tästä kuulla hämmästelyä.. Tosin kyllä tuo sen itsekin myönsi, kuinka paljon helpompaa pienen ja herkän maitovarsan kanssa on asioita opetella kuin täyskasvuisen aikuisen hevosen. Ja minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.

Pikkuvideolla Nemon (ja Sirin) käytöstä klinikalla. Hevonen ei ole tässä enää rauhoituksen vaikutuksessa (eikä näköjään Sirikään! :D)

Fiona tallilla: tuolta se tuli…. ja tonne se meni.

Poikien tarhaan on sateiden jälkeen tullut muutama niin kurainen läntti, että jalkaa suojellakseni ovat ne plussakeleillä olleet pienessä tarhassa pihaton ympärillä.

Ihan kun joku komentais..

Tyytyväisiltä ponit vaikuttivat pikkutarhassaankin. Vaan kyllä ne vähän intoutuivat laukkailemaan, kun päästin ne koko tarhaan pakkasen tultua.

Shetlanninseisoja??

Kovasti ne vielä yrittävät ruohoakin syödä.

Vaikka aikas toivottomalta tuo näyttää. Yritin kuvata hevosta, mutta lähes joka kuvassa mukana on lentävä koira, ja noin puolessa kuvista se on vielä hevosen edessä. Ihana Fiona ^^

Rousku sai sentään rouskutella rauhassa.

Zelda pääsi(?) taas ratsaille. Ekaa kertaa Nemo sai kävellä vapaana laiduntaen koira kyydissään. Zelda joutui tekemään hieman töitä pysyäkseen selässä, ja Nemon ilme oli näkemisen arvoinen, kun pienet tassut liikkuivat sen pyllyn päällä :D

Olenko ainoa, vai alkaako tämä poni teistäkin muistuttaa nallekarhua?

En malttanut lähteä pois aurinkoiselta tallilta, vaan käytiin vielä Nemon kanssa apilapellolla hengailemassa.

…jonka jälkeen päästin sen kentälle vapaaksi. Ihan vaan nähdäkseni, miten se reagoi.

Kuin vainukoira se kiersi jokaisen pienenkin läntin ympäri kentästä. Ja nuuskutti. Hyvin tarkkaan.

Välillä oli aikaa rapsutella, piehtaroimassa ei tällä kertaa käyty.

Sain sentään jonkun kuvan pää ylhäälläkin ;)

En tiedä pitäisikö tässä kuvassa nauraa ilmettä vai partakarvoja? :D

"Taas käytävällä, nööööööy…." Laskin juuri, että viimeisen 16 päivän aikana varsa on seissyt noin 20 tuntia kahta puolen kiinni sidottuna. Olis tää ollut aika hankalaa, jos ei sitä olisi siihen opetettu..

Vähän erilaiset kaulakahleet.

Ja vielä… se ihana aurinko!

Mikä on ollut pahin/kauhein/ikävin kokemuksesi hevosen kanssa?


 

Marjo vastaa:

En osaa yhdistää pahinta, kauheinta ja ikävintä kokemusta samaan tapahtumaan, joten kerrotaan kolme eri versiota. 

Pahin kokemus oli varmasti heti hevosteluni alkuaikoina. Kävin samaisella tallilla, josta olen jo parissa postauksessa kertonut (ensin siskon mukana kärryttelemässä ja vuosia myöhemmin kaverin tuntia katsomassa). Lähdettiin neljän tytön ja kahden hevosen voimin maastoon ajamaan - kaksi ihmistä siis molempien hevosten kärryillä. Minä kärryttelin vielä pienemmän tytön kanssa suomenhevostammalla. Kaverit tulivat Lary-shettiksellä perässä. 

Olimme lähestymässä tallia hiekkatien reunaa ajellen, kun kuulimme takaa tulevan traktorin. Kaverini tiesi suokkitamman pelkäävän traktoreita (itselleni hevonen oli siis vielä melko uusi tuttavuus), ja sanoi että toisen täytyy mennä pitämään sitä päästä kiinni ohituksen ajaksi. En uskonut, että osaisin ja uskaltaisin itse hevosta pitää, joten toinen tyttö hyppäsi alas kärryiltä ja oli menossa hevosen viereen. Vaan eipä ehtinyt ottaa ohjista kiinni, kun hevonen läks.

Se todellakin pelästyi takaa tulevaa traktoria, ja sitten mentiin. Täyttä laukkaa, minä yksin kärryillä. Ehdin siinä istuessani ja täysillä pienen tytön voimilla ohjista kiskoessani miettiä kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi. Kotitalli olisi tosiaan suoraan edessä, mutta kääntyykö hevonen tallin pihaan vai ei? Jos kääntyy, meillä on edessämme hyvin jyrkkä mutka, joka taatusti lennättää kärryt nurin tässä vauhdissa. Jos ei käänny, jatkamme matkaa asvalttitielle sekä junaradan yli että paljon isomman asvalttitien yli. Siellä kulkee paljon autoja 80km nopeuksilla, joten ainekset pahaan onnettomuuteen ovat edessä! Mietin jopa kyydistä pois hyppäämistä, mutta ajattelin vaan, että pakko yrittää pysäyttää tämä hevonen, en voi päästää sitä yksin vauhkoontuneena juoksemaan liikenteen sekaan. Siinä kiitolaukatessamme vilkaisin vielä taakseni välillä, kaverit olivat saaneet pidettyä shettiksen, mutta traktori vaan tuli perässä. Kirosin mielessäni moneen kertaan idiootin kuskin - eikö se tajunnut, että juuri sitä traktoria hevonen juoksee karkuun??

En tiedä kuka välitti tiedon ja miten, olisiko traktorikuski tai joku kavereistani soittanut tallille, mutta sinne välittyi tieto, että hevonen tulee täyttä laukkaa tietä pitkin kohti kotia. Hevosista mitään tietämätön maatilan emäntä ilmestyi kuin suojelusenkeli eteemme keskelle tietä. Hevonen ei ollut kääntymässä kotiin, vaan olisi jatkanut suoraan matkaa. Jostain tämä maatilan ihminen repi itselleen tarvittavan adrenaliinin ja uskalluksen pysäyttää hevonen ja ottaa siitä kiinni. Muistan kyllä hämärästi, että tämä nainen oli enemmän paniikissa kuin minä hevosta tallille taluttaessamme. Itse pystyin rentoutumaan siinä vaiheessa, kun hevonen oli kiinni ja selvästi rauhoittui kotipihaan kävellessään.. 

(psst. Itse asiassa pahin kokemus on ehkä ollut se, kun lensin Blakkenin selästä maastossa laukatessa suoraan puuta päin. Kiipesin kyllä takaisin selkään ja ratsastin lenkin loppuun. Sen jälkeen matka jatkuikin terkkariin ja ambulanssilla Taysiin aivokuviin. Valitettavasti minulla ei ole tästä mitään muistikuvaa, joten en pysty mitään kertomaankaan.) 

Kauhein kokemus on ehdottomasti Nemon ähky! Ikinä ei ole ollut yhtä voimaton, epätoivoinen ja surkea olo. Onneksi en ollut itse paikalla näkemässä varsan tilaa (muuta kuin Sirin laittamista kuvista ja videoista). Ja vaikka Siri kirjoittaakin, että hänen olisi pitänyt olla minulle positiivinen ja rohkaiseva ystävä, niin ehkä tilanne meni juuri oikein näin päin, ja minä pystyin valamaan Siriin tarvittavaa uskoa ja toivoa puhelimen päästä. Kiitos Siri kun taistelit varsan puolesta! <3 Ja kiitos kaikille muille hädän hetkellä avustaneille, jälleen kerran. Etenkin Hra Ö:lle, joka toimi minun tukenani ja turvanani, muuten olisin varmaan romahtanut täysin… 

Ikävin kokemus on ollut Blakkenin myynti. Lotan ensimmäinen varsa oli minulle kuin oma aina myyntihetkeen saakka. Varsa syntyi toukokuussa 2003, itse olin silloin viisitoistavuotias. Ihastuin silminnähden tuohon pieneen pörröiseen oripoikaan, enkä sen jälkeen pystynyt pitämään näppejäni siitä erossa. 

Blakke on tässä kuvassa tasan puoli vuotta, eli suunnilleen nyt Nemon ikää. Kuva: Krista

Enhän minä mitään osannut, tai mistään mitään tiennyt (edes sitä vähää mitä nyt), mutta jotenkin me vaan selvittiin. Touhusin varsan kanssa paljon ja ahkerasti. Se kulki mukana kärrylenkeillä pienestä pitäen, aina siihen saakka, kunnes sillä itsellään alettiin ajaa ja puolentoista vuoden päästä ratsastaa. Opetin Blakkenin ajolle ja ratsuksi, ja edelleen se toimii molemmissa tehtävissä hyvin. Maastossahan me aina vaan mentiin, joten homma ei ollut haastava. Mutta silti, etenkin näin jälkeenpäin ajateltuna, hyvin moni asia olisi voinut mennä pieleen.. 

Muutin opiskelujen takia kauas hevosista syksyllä 2007. Blakke oli silloin 4-vuotias ja juuri ruunattu. En pystynyt käymään tallilla kuin muutaman viikon välein, ja omatunto huusi kovaan ääneen, kun yhtäkkiä poika jäi vaan seisomaan.. Alkuvuodesta 2008 omistaja päätti sitten myydä Blaken. Olisin saanut sen itselleni erittäin halvalla ja vielä lähes ilmaisen tallipaikankin. Mutta ei se olisi mitenkään ollut hevosen parhaaksi. Tiesin olevani kaukana hevosista ainakin viisi vuotta, eikä opiskelijabudjetilla olisi varaa hevosta lähemmäskään tuoda. Eihän minulla ole edes autoa. Tein siis samalla itse suuren ja raskaan päätöksen, vaikka tiesin sen olevan oikein. Lisäksi olin koko ajan jossain syvällä sisimmässäni tiennyt, ettei Blakke ole minulle se oikea. Niin paljon kun hevosen eteen tein töitä, ja niin hyvin kun toisemme tunsimme, ei jokin vaan kohdannut. Ikinä. Päätös oli siis niiltäkin osin helppo. Blakke pääsi aivan ihanaan kotiin, ja elää varmasti onnellisena pienenä vuonopalleroisena toisen nuoren naisen elämää ilahduttamassa. 

Muistan kun Blaken lähtöä edeltävänä yönä väänsin tätä videota pojasta.. Ei ollut toiveitakaan, että pystyisi nukkumaan, kai tämä toimi jonkin sortin terapiana kaiken ikävän keskellä.

Viimeinen kuva kotipihassa.. Kuva: Krista

Nemon ähky - Kokemus jota en unohda ikinä!

Koska tätä tarinaa ei koskaan aikaisemmin ole täällä jaettu (vain lyhyesti sivuutettu: 
http://jauhokuono.blogspot.fi/search/label/hevossairaala), se sopii kuin turpa päähän tämän kertaiseksi joulukalenteriluukun nro 5 -Pahin/kauhein/ikävin kokemuksesi hevosen kanssa - avaukseksi. En ole koskaan kohdannut hevosmaailmassa mitään niin kauheaa, pelottavaa ja huolestuttavaa näkyä, kuin mitä tuona päivänä kohtasin. Minusta on tärkeää kertoa tästä siksikin, jotta ihmiset ehkä tämän tarinan kautta tunnistaisivat hevosen mahdollisia ähkyn oireita (*) ja osaisivat toimia ja hakea hoitoa ajoissa. 

Älä anna ähkyhevosen nähdä toista auringonlaskua!

Kaikki alkoi siitä kun aamutallia tekemään mennyt Leena soitti minulle, että Nemo on jäänyt jumiin pihaton seinää vasten eikä saa sitä yksin käännettyä sieltä pois. Minä siltä seisomalta heitin paidan ja housut yöpuvun päälle, hyppäsin peltipurkkini rattiin ja lähdin pelastusoperaatioon. Operaatiosta tulikin pidempi ja rankempi kuin osasin ikinä odottaakaan.

Matkalla Leena soitti toistamiseen. Hän oli jo kerran saanut kiepsautettua Nemon irti seinästä ja ylöskin, mutta varsa oli vaikuttanut kovin heikolta ja kaatunut takaisin. Jokin päässäni sanoi, ettei kaikki ollut hyvin. Soitin Marjolle joka oli opiskelujensa vuoksi Jyväskylässä. Marjo rauhoitteli minua ja sanoi, että Nemo on varmasti vain väsynyt taisteltuaan itseään irti seinästä joten loppumatkan toivoin asian olevankin näin.

Perille päästyäni Nemo makasi yhä seinän vieressä selällään. Laitoimme Leenan kanssa liinan sen takajalkaan. Leena meni etupäähän ja minä aloin vetää. Nemo alkoi hitaasti kääntyä ja kyljelleen päästyään alkoi nopeasti pyrkiä ylös. Varsa oli kuitenkin erittäin uupunut. Sen jalat tuntuivat olevan hyytelöä ja se tahtoi nojata minuun tukea hakeakseen.

Lotta pyöri ympärillä kuin sanoen: "Maitobaarissani alkaa olla täyttä, voisitko hieman tyhjätä hanojani?", mutta Nemolla ei ollut nälkä! Se oli yltä päältä hiessä ja tärisi. Koitin taluttaa sitä nähdäkseni onko se tosiaan niin voimaton miltä vaikutti. Nemo alkoi samantien kaatua kyljelleen, menetti tasapainonsa ja valahti maahan. Koitin vain suojella sen päätä, sillä oli täysi mahdottomuus saada pidettyä se pystyssä kun vastassa oli kaksisataa kiloa lötköjalkaista varsaa.

Sitten se alkoi piehtaroida vimmatusti ees taas, tässä vaiheessa oli päivänselvää, että kyse oli vakavammasta asiasta kuin pelkästä uupumuksesta. Varsalla oli ähkyn oireita!

Minua alkoi pelottaa, se täytyy saada äkkiä ylös ja kävelemään.

"Pitäisikö soittaa eläinlääkäri?" Leena kysyy?

"Pitäisi, mutta täytyy varmaan ensin ilmoittaa Marjolle."

Parin turhan soiton jälkeen saimme puhelimen päähän eläinlääkärin joka lähtikin samantien kahdenkymmenen kilometrin päästä ajelemaan talliamme kohti. Toivoin hänen omistavan erittäin raskaan kaasujalan.

Nemo makasi maassa ja paukutti takajaloillaan vatsansa alle. Se oli saatava ylös. Leenan kanssa työnnettiin ja vedettiin koittaessamme saada sitä nousemaan. Sen ylösnousu yritykset muistuttivat lähinnä ekaa lentoaan yrittävän pikkulinnun räpellyksiä, mutta vihdoin onnistuimme saamaan sen jaloilleen. Taluttelin sitä ees taas, pihattoon ja tarhaan ja tarhasta pihattoon. Vauhti ei päätä huimannut, mutta ainakin se käveli. Onneksi muut ponit olivat lähteneet kauemmas metsätarhaan ja vain Lotta ja Rohan olivat jääneet Nemon seuraksi pihattoon. Leena lähti jatkamaan tallin siivoamista sillä hänen oli tuona päivänä ehdittävä vielä töihin.

Hetken päästä Nemo alkoi puskea levottomasti päällään, kiersi minua ympäri ja kaatui sitten tuskaisena jalkojeni juureen. Se nytkähti maassa pari kertaa, työnsi päänsä pitkälle eteensä ja äänteli oudosti. Sen silmät näyttivät samentuneilta, aivan kuin se pieni pilke niiden sisällä olisi sammunut.

"Voi herran jumala se kuolee mun käsiini! 

En halua kokea tätä! En pysty tähän! 

Nemo pieni! Koita taistella nyt!!"

Porua vääntäen kiskoin sitä ylös. "Et saa luovuttaa! Ylös nyt senkin varsa!"

Sain kuin sainkin sen kiskottua ylös ja pakotettua sen kävelemään.

"Missä se eläinlääkäri viipyy?"

Oikeasti puhelusta oli vain hetki aikaa, mutta se tuntui ikuisuudelta. Nemon ilme muuttui kokoajan vain lasittuneemmaksi. Se roikotti päätään mahaani vasten ja hengitti välillä syvään huokaisten.

Marjo soitti välissä minulle kysyäkseen Nemon vointia. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin kaukana positiivisesta ja rohkaisevasta ystävästä joka minun ehkä olisi pitänyt olla ottaen huomioon, että toinen oli huolesta soikeana, satojen kilometrien päässä ponistaan. Sen sijaan kyynelehdin kauhuissani puhelimeen:

"Tämä on kauheaa! Se makasi äsken ulkona mudassa turpa lätäkössä eikä jaksaisi kävellä! Se haluaisi vain maata, se kärsii! Marjo mä pelkään, että se menehtyy!"

Marjo alkoi tietysti kyynelehtiä luurin toisessa päässä. Kuulin omalta nyyhkytykseltäni hänen hokevan: "Kävelytä Siri sitä!! Sun on pakko saada se kävelemään!"

Pienen hetken ajatus siitä, että se kuolee mun käsiini oli todella pysäyttävä. Siltä seisomalta otin itseäni niskasta kiinni: "Lopeta se nyyhkytys ja toimi nainen! Aion tehdä kaikkeni, että se pelastuu!"

Samassa eläinlääkärin auto kaarsi pihaan ja lopetin puhelun.

"Nopeasti nyt, nopeasti nyt!"

Tuttu mieslääkäri kuunteli heti sen sydän- ja suolistoäänet, mittasi kuumeen ja katseltuaan häntä hetken pisti kipupiikin kaulaan. Kuumetta oli ja pulssi oli hyvin korkea.

"Varsanne on todella sairas.": hän tokaisi sitten ja kuunteli suolistoääniä taas.

Hyvin hyvin vaimeaa ääntä kuului toiselta kyljeltä. Toiselta puolelta ei kuulunut mitään.

Leena kertoi hänelle, että varsan ulosteesta oli löytynyt toissapäivänä pitkiä valkoisia matoja ja että minä olin edellisenä iltana antanut sille matokuurin.

"Se selittääkin paljon mistä varsan oireet nyt johtuvat." 

Eläinlääkäri alkoi selittää, että varsalla on todennäköisesti ollut niin paljon matoja, että voimakkaan (joskin hänelle määrätyn) matokuurin saatuaan madot olivat tehneet joukkokuoleman ja näin tukkineet sen suolen. Diagnoosina siis epäilemämme ähky. Matolääkkeistä johtuviin ähkyihin kuolee kuulemma muutamia varsoja vuosittain!

Sain tehtäväkseni taluttaa varsan pitemmälle tarhassa ja takaisin. Nemo huojui perässäni kuin miettien tarkkaan jokaisen askeleensa. Tuntui kuin muta olisi imenyt sitä aina vain syvemmälle ja syvemmälle maan uumeniin. Se vaikutti niin voimattomalta.

"Jaksa pieni nyt urheasti loppuun asti. Hieno poika!" 

Puhelin sille rauhoittavasti, vaikka taisin pääasiassa rauhoitella itseäni. Hoin päässäni kuin mantraa:

"Sen on pakko selvitä, sen on pakko selvitä...."

Vartin päästä Nemoa seurailtuaan eläinlääkäri mittasi pulssin ja kuumeen uudestaan. Ei mitään muutoksia. "Onko teillä mahdollisuutta lähteä viemään sitä klinikalle? Teinä en jäisi odottamaan iltaan. Nyt on tosi kyseessä!"

Siitä alkoi raivoisa soittelu joka paikkaan...

...ensin tietysti Marjolle. Hän alkoi samantien Jyväskylästä käsin kysellä hevoskoppia lainaan. Minä puolestani soitin järjestelypuheluita, päiväkotiin, Laran isälle, töihin ja äidilleni joka hakisi Laran päiväkodista. Onneksi minulla on loistavat ja ymmärtäväiset taustajoukot <3

Sitten Marjo soittikin jo takaisinpäin ettei ollut onnistunut saamaan koppia lainaan keneltäkään. Samaan hengenvetoon hän ilmoitti lähtevänsä Jyväskylästä tännepäin. Ikävä kyllä siihen vain kuluisi aikaa useita tunteja. Mä olisin niin tarvinnut hänet mun tuekseni ja lyömään mua avokämmenellä poskille kun negatiiviset ajatukset alkoivat vallata aivolohkojani! Mutta ei auttanut. Niinpä minä aloin metsästää koppia, kuskia ja vetoautoa. Eläinlääkäri ilmoitti eläinsairaalaan tulostamme jotta he tietäisivät valmistautua pikku vuonon saapumiseen. Hän sanoi tehneensä nyt voitavansa ja toivotti lähtiessään onnea matkaan. Samoin Leenan oli lähdettävä.

Jäin yksin odottamaan saamani kuskin selvitystä kopin ja vetoauton tilanteesta.

Olin uupunut kannatellessani varsaa vieressäni ja mieleeni tulvi ajatukset Nemon syntymäyöltä. Silloinkin taistelin pitääkseni paksujalkaisen kömpelön vauvaponin pystyssä jotta se saisi imettyä ensimmäiset maitokulauksensa. Kyykistyin Nemon eteen ja kuiskasin hänelle äidillisellä tavalla moittien:

"Aina sinustakin saa huolta kantaa, katsokin että selviät tälläkin kertaa!"

Pian sain tiedon, että rakas serkkuni Vili sai ravimies isänsä hevoskopin ja ystävänsä vetoauton käyttöön joten hän saapuisi "pillit päällä" paikalle tunnin päästä. Miten ihania ihmisiä maa päällään voikaan kantaa! Serkkunikin yksityisyrittäjänä jätti työnsä niille sijoilleen ja lähti empimättä tarvittavaa kalustoa hakemaan. Hädässä ystävä tunnetaan. En voi häntä kyllin kiittää...

En pystynyt jättämään Nemoa silmistäni hetkeksikään. Heitin vain vieressä uskollisesti seuraaville Lotalle ja Rohanille lisää heinää mutusteltavaksi ja istuin lopenuupuneen Nemon vieressä itsekin voimia keräten. Rohan kävi tökkäämässä turvallaan Nemoa päähän ja hamuili tämän korvan varovasti suuhunsa kunnes palasi takaisin syömään. Sama toistui useaan kertaan ja mietin itsekseni oliko se Rohanin tapa "kannustaa" veljeään nousemaan jo ylös. Lotta-äitiä ei pahemmin Nemon tilanne tuntunut enää häiritsevän jos nyt oli häirinnyt lainkaan.

Vihdoin Vili saapui lainaautoineen ja -koppeineen ja pyysinkin häntä ensitöikseni peruuttamaan kopin niin lähelle oviaukkoa kuin mahdollista. Pelkäsin ettei Nemo jaksaisi kävellä edes oville asti. Nostettiin varsa ylös ja talutin sen lastaussillalle. Siinä hän pällisteli hetken aikaa jarrut päällä. Sanoin Vilille, että laitetaan köysi samantien sen pepun alle ja vinssataan se sisään. Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Pari vetoa ja varsa könötti sisällä, mutta mitäs nyt? Eihän me voida sitoa sitä kiinnikään jos se kaatuu? Voidaanko me jättää väliaitaa paikoilleen jos se luhistuu matkan aikana ja jää puristuksiin? Päätimme siis ottaa väliaidan kokonaan pois ja sidottiin riimunnaruja etuosaan estääksemme sen pyörimistä kopissa enempää kuin oli tarvetta. Painotin Vilille, että sitten ajetaan etanavauhtia sairaalaan, vaikka onkin kiire.

Kun luukut saatiin kiinni Lotta tajusi, että hänen poikansa oli kidnapattu ja alkoi hirnua pihatossa tämän perään. Oli raastavaa viedä poika sen turvan edestä ja jättää se kotiin "itkemään". Ihmettelen edelleen, miksi eläinlääkäri suositteli emän jättämistä kotiin kun varsaa ei vielä oltu kuitenkaan vieroitettu? Ehkä sairaalassa oli rajoitetut majoitustilat, mene ja tiedä?

Puolisen tuntia saatiin kuluun lyhyeen matkaamme kohti hevossairaalaa, koska välillä piti pysähtyä tarkistamaan seisooko varsa kopissa vai ei. Siellä se tönötti kaikilla neljällä jalallaan! Oikeastaan sen nähtyäni ajattelin ensimmäisen kerran, että se selviää. Sillä kerta jos se pysyy pystyssä nyt tuolla kopissa, mutta ei äsken meinannut tolpillaan pysyä tallissa, on sen oltava nyt sisuuntunut kokemastaan :) tai ehkä kipulääke alkoi viimein vaikuttaa, tai ehkä kopin liike ja tärinä sai suolitukoksia liikkeelle.

Klinikalle päästyämme Nemo joutuikin melkoiseen myllytykseen. Varsa seisoi kokoajan kiltisti keskellä suurta hoitohuonetta ilman, että se olisi sidottu kahdelta puolin seinään kiinni kuten yleensä oli kuulemma tapana. Eipä sillä, ettei se sitä olisi osannut, mutta katsoin parhaaksi seistä sen vieressä löysästä narusta kiinni pitäen. Tätä jaksettiinkin päivitellä:

"Pitäisikö se laittaa pakkopilttuuseen jos se alkaa sätkyillä ja hyppiä? 

Miten se noin kiltisti seisoo eikä tee elettäkään väistääkseen?"

No mutta miksi sen pitäisi väistää, hyppiä ja pomppia? Se on Nemo, vuonohevonen :)

Lyhyen elämänsä aikana se on aina ollut tuollainen. Kiltti ja helppo (terveenäkin).

Hoitajat mittasivat pulssia, kuumetta, kuuntelivat suolistoääniä, ottivat verta tulehdusarvoja mitatakseen, ajelivat sen karvat trimmerillä kaulasta johon kiinnittivät kanyylin nesteytystä varten ja taas päiviteltiin kuinka se ei trimmerin äänestä saanut vähintään ilmeisesti sitä slaagia jonka sen odotettiin saavan.

Sitten me vaan seistiin ja odotettiin tuloksia. Pulssi ja kuume olivat siinä vaiheessa jo laskussa ja mä uskalsin ekan kerran hengittää rauhallisesti sillä nyt me oltiin turvassa. Tämän paremmassa paikassa Neppari ei voisi nyt olla. Se oli saamassa apua eikä se enää ollut kuolemanvaarassa.

Eläinlääkäri selitti tukkoisella äänellä Nemon tilaa lääkärisanastoa jatkuvasti viljellen. Tunsin itseni vähintäinkin idiootiksi ja ihmettelin mikseivät he voi puhua samoja hienoja sanoja niin, että tavallinen pulliainenkin ne tajuaisi. Sain jatkuvasti kysyä, että niin mitä se trombosyytti tai hemakroniitti mikälie tarkoittaa ja mihis se nyt sitten vaikuttaa? Kaikenhuipuksi hän puhui niin nopeaan tahtiin, että tulin hengästyneeksi pelkästään jo hänen katsomisestaan.

Nemo siirrettiin pakkopilttuuseen vasta kun sille kiinnitettiin tippapussi kanyyliin ettei se näin pääse vahingossakaan repäisemään sitä irti pelkässä narussa ollessaan. Pääsin näin itsekin istumaan hetkiseksi. Vili lähti välissä jatkamaan kesken jääneitä töitään ja me jäätiin Nepparin kanssa kaksin hoitohuoneeseen. Hetkenpäästä eläinlääkäri hoitajan kanssa tuli laittamaan ämpärillisen vettä ja parafiiniöljyä Nemon mahaan letkuttaen nämä sen sierainten kautta. Lisäksi sille annettiin jotain vatsanpeitelääkettä ja antibioottipistos hieman kohonneiden tulehdusarvojen takia.

Tunnit kuluivat. Poika lepuutteli välillä takajalkojaan, välillä päätään tolppaa vasten hampaitten varassa kokoajan kiltisti tönöttäen. Kun hoitaja tuli huoneeseen pyysin voisiko hän hetken olla Nemon vahtina kun kävisin wessassa ja hakemassa vettä sillä en ollut syönyt saati juonut mitään koko päivänä. Hoitaja kehotti ottamaan aulasta kaakaota ja nuhanenäinen eläinlääkäri haki minulle lasipullollisen raikasta vettä hoitohuoneeseen.

Kun palasin takaisin hoitaja sanoi, että Nemo oli alkanut hirnua perääni kun lähdin. Vaikka tällä tuskin sen kummempaa inhimillistä merkitystä oli tuntui se silti kovin suloiselta. Vai että piti pojan alkaa itkustaa heti kun joku tuttu jätti sen, muuten kun oli ollut niin hiljakseen. Aaawww <3

Lukaisin siinä Marjoa ja kyytiä kotiin odotellessa muutaman hevosurheilu-lehden kaakaota hörppien. Kunnes vihdoin viiden aikaan Marjo saapui kolmioleipien ja suklaapatukoiden kanssa paikalle. Kyllä se tietää mistä mä piristyn -suklaasta :)

Ja minä suu jauhaen selittämään:

"Kaikki on kääntynyt parhainpäin! Nemo on ollut tosi reipas. Se on ulostanutkin jo kolme kertaa ja masukin murisee kuin olisi ollut viikon syömättä."

Aamun epätoivo oli kääntynyt toivosta, uskoon.

Marjo talutti pojan sairaalan talliin jossa se ensi töikseen hirnahti muille potilaille kuuluvat tervehdykset. Taisi sillä vähän äitiäkin olla ikävä. Tuttu pilke sen silmäkulmiin oli palannut! Pienen heinäkasan nenänsä eteen saatuaan se alkoi samantien syömään ja ulosti jälleen. Suoli ja ruokahalukin toimii taas :) Huojentunein ja väsynein mielin jätettiin poika yöpymään vieraiden kavereiden kanssa.

Kotimatkalla mietin, kuinka tärkeä tuosta pienestä hevosenpennustakin on mulle tullut. Ilman sitä olisi tallista tullut puoliksi tyhjä, eikä mikään olisi enää ollut kuin ennen. Kyllä sen sään päällä taisi istua enkeli jos toinenkin. Ja mäkin kai opin jotakin. Itseasiassa nukkumaan mennessäni jo hymyilytti, koska olin laahustanut menemään pitkin "kyliä" yöpaita päälläni. Eipä ainakaan tarvinnut muuta kuin kaatua siltäsijoiltaan suoraan sänkyyn.

Tässä vielä pieni video Nemon surkeasta päivästä jolla onneksemme oli onnellinen loppu!

(*) Hoitoon 24 tunnissa

Tyypillisiä lievän ähkyn oireita ovat: hevonen ei syö, se voi käydä makuulle ja makailla kyljellään, kävellä karsinassa ja katsella kylkiään, potkia mahansa alle tai yrittää piehtaroidakin. Suolen kiertymät ja kuroutumat aiheuttavat yleensä vakavammat ja jopa hallitsemattomat kipuoireet. Hevonen on todella kipeä ja tuskainen, se voi hikoilla ja heittäytyä väkisin makuulle yrittäen helpottaa kipuaan. Tällainen hevonen tulee tutkia ja lääkitä eläinlääkärin toimesta mahdollisimman pian ja/tai lähettää heti klinikalle, jos hevosen kuljettaminen on mahdollista ja sille turvallista. Eläinsuojelulaki tulee tällöin huomioida. Joskus hevonen löydetään aamulla karsinasta totisena, ja sen kehossa on merkkejä ankarasta piehtaroinnista yön aikana – ihovauriot silmäkulmissa ja ulkonevissa ruumiinosissa kertovat siitä. Myös tällainen hevonen on ehdottomasti tutkittava HETI. Ähkyn aikarajana pidetään yleisesti maksimissaan 24 TUNTIA, eli asiantunteva tutkimus ja hoito on saatava tehtyä ellei ähky ole lauennut. 'Älä anna ähkyhevosen nähdä toista auringonlaskua'.

Lähde: http://www.vetmed.helsinki.fi/elainsairaala/hevossairaala/artikkelit/ahky.html

Seuraavan päivän kysymys: Mitkä ovat parhaimmat ja huonoimmat puolesi hevosten kanssa touhutessa?