Sekalainen sukellus syystunnelmiin


Tämä postaus tulee sisältämään hyvin paljon kuvia hyvin sekalaisessa järjestyksessä hyvin monen kuluneen viikon varrelta. Siitä on tosiaan taas mennyt luvattoman kauan aikaa, kun olen kirjoitellut mitään yleisluontoista mitä-kuuluu-diipadaapaa, joten nyt sen taas saa kärsiä nahoissaan, kun yrittää kaivaa esille juttuja kuukaudenkin takaa.

Suurin merkillepantava asia syksyisin on yleensä talvilaitumen rakentaminen ja pihaton talvikuntoon laittaminen. Meinasi tosiaan tuottaa pientä päänvaivaa, mihin hevoset talveksi sijoitetaan. Vaihtoehdot kun olivat kaikki yhtä huonoja, joten kompromissi oli taas tehtävä, ja mietittävä vähiten haitallinen ratkaisu. Pihatto oli totta kai saatava talveksi käyttöön, joten tällä kertaa päädyimme rakentamaan hevosille pitkän kujan pellon poikki ja pääsyn perinnebiotooppilaitumille. Koska hevoset eivät saisi juurikaan kuluttaa perinnebiotooppien pohjaa, oli järkevin ratkaisu jättää niille niin paljon tilaa käyttöön kuin mahdollista. Totta kai jos kolme hevosta jatkuvasti tallaa pientä pinta-alaa, kärsii pohja huomattavasti enemmän kuin jos tilaa on paljon. Hevosilla on siis talven yli käytettävissään (villi arvioi) seitsemisen hehtaaria laidunta? Voi olla yli tai ali, en osaa sanoa, mutta aidan ympärysmittaa kertyy varmaan jo pari kolme kilometriä?

Pihatto ja ympäröivä tarha on molemmat putsattu konevoimin ja kuivitettu uudelleen.

Seuraava ongelma meinasikin tulla heinän kanssa. Muutama viikko sitten vakituinen heinämiehemme toi hevosille talven ensimmäiset pari pyöröpaalia pihaan. Pikaisella tarkastelulla selvisi, että molemmat ovat vettä täynnä ja koko edelliskesän pyöröpaali-tuotanto ilmeisesti samassa tilassa. Voi apua! Kyllä siinä ketutti sekä viljelijää että asiakasta, molemmille melkoisen ikävä tilanne. Onneksi saimme pikkupaaleja samaiselta viljelijältä, ja ne ovat varsin priimaa tavaraa. Hetken aikaa siis piti hoitaa ruokinta käsipelillä pihattoon. Ei ole laisinkaan optimi-tilanne, että ruoka on pihatossa tarjolla, koska sehän saa nämä viihtymään paremmin kuin hyvin pihatossa hengailemassa.

Onneksi tämäkin ongelma ratkesi, ja nyt meillä on kahdelta eri viljelijältä pyöröpaalit testissä. Molemmat ovat kaukana laitumen perällä metsän suojassa - pihatolta ehkä 400m matkan päässä - ja tässä nyt seurataan, miten ne uppoavat hevosille. Kumma kyllä, en ole juurikaan hevosia heinäpaaleilla nähnyt. Huomattavasti enemmän ne yhä viettävät aikaansa laiduntaen. Tämä on pelkästään postiivinen seikka. Vapaalla heinällä eläville hevosille mieluummin soisikin syötäväksi hieman huonosti maistuvan heinän, jottei aika kulu vain ja ainoastaan paalin vierellä seisten.

Toki nyt kun hevosilla on hehtaaritolkulla tilaa ja perinnebiotooppi pohjana, kasvaa siellä kymmenittäin (vai sadoittain?) eri kasvilajeja. Ne saavat vapaasti toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään myös talvella ja etsiä ruokaa valtavilta laitumilta. Kovasti koko ajan jotain näyttää maistuvan ja suut käyvät sekä jalat liikkuvat lähes kaiken aikaa. Myös puita löytyy montaa lajia, joten kovempaakin nakerrettavaa riittää. 

Kyylät.com. Aina pihaton ovella norkoamassa. Ja ennen tuota ketjun asennusta Nemo ehti
ainakin kahdesti kiivetä ovesta sisälle aitan puolelle.

Ilo irti uudesta kujasta!

Totta kai ensimmäiseksi piti parturoida pellon pohjasta kaikki, mikä irti lähtee..

Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, teimme vieretysten kaksi kujaa pihatolta laitumille. Tämä ihan sillä ajatuksella, että nämä vesisateet ja kurakelit mahdollisesti tulevat jatkumaan viikkotolkulla, mikäli aiempien talvien kelit jatkuvat tänäkin vuonna. Kapea kuja tiiviissä käytössä ja sateessa totta kai muuttuu pian pelkäksi kuravelliksi. Sitten jos ja kun pakkaset iskevät, onkin se yhtäkkiä pelkkää jäistä kyntöpeltoa. Tässä vaiheessa on sitten hevosille tarjolla täysin koskematon ja hyväpohjainen reitti, joka vielä toistaiseksi pysyy kiinni tarpeellista käyttöä odotellessa.

Nuoriso tulee aina vauhdilla luokse kutsun kuullessaan. Lotta jää yleensä hölmistyneenä
katsomaan, että mihis noi nyt läks, ja tulee sitten vähitellen perässä..

Kuukausi sitten oli vielä vallan vehreää.

Yksisarvinen pihattoponi päivänokosilla.

Hihi, todellinen maajussi (vai -juntti?)

Ehti tähän syksyyn jo yksi äksidenttikin mahtua. Jokaisen hevosenomistajan yksi enemmän tai vähemmän ainainen ajatus takaraivossa taitaa olla se, mitä jos hevoselle sattuu jotain? Jokainen meistä tietää, kuinka helposti hevoselle voi tulla mikä tahansa vaiva luokasta x laitaan ö, vakavuudeltaan pientä tai sitten jopa lopetukseen johtavaa. Onhan näitä tarinoita loputtomiin. Oikeastaan joka kerta, kun itse menen tallille, ja totean hevosten olevan a) hengissä, b) loukkaantumattomia ja c) täysin normaaleja omia itsejään, se on yksi helpotuksen huokaisun paikka.

No tässä jokunen viikko sitten näin ei ollut. Nemo ontui toista takajalkaa. Ei tarvinnut salapoliisin taitoja tajutakseen, että se on liukastunut märällä ja kuraisella laitumella. Selvä kuraslaidi kankussa ja oire samaisessa jalassa paljasti tilanteen. Nemo kyllä astui jalalle ja otti siihen painoa, mutta selvästi se oli kipeä, eikä se sillä likimainkaan normaalisti kävellyt. Viikonloppu oli juuri alkamaisillaan, joten päätin seurata muutaman päivän ja varata sitten heti alkuviikosta klinikalle aikaa, jos tilanne ei helpota.

Onneksi oli vielä tallessa Lotalta alkukesästä jäänyttä kipulääkettä, joten Nemo sai saman tien kipulääkkeet naamaan ja aloitin jalan kylmäämisen pari kertaa päivässä. Muutaman päivän se varoi jalkaa ja sitten ei mitään. Luojan kiitos!! Olin jo ihan varma, että siellä on vähintään hankkarivamma ja nyt sitten menee kaikki järjestelyt uusiksi ja hevonen vuoden kuntoutukseen. Jätin kuitenkin liikutukset pois vielä joksikin aikaa - ja tämä tuli juuri sopivasti pihaton ja tarhan ja laitumen kunnostamisen/rakentamisen aikaan, joten en olisi edes ehtinyt hevosella mitään tekemään. Kaikki aika meni ihan muissa hommissa.

Laitumella annoin Nemon olla koko ajan, koska se selvästi pystyi liikkumaan jalkansa kanssa, ja varmasti osaa kyllä itse sitten seistä tai makoilla, jos siltä tuntuu. Liike yleensä on kuitenkin ennemmin hyväksi kuin haitaksi, kun hevonen saa sen omaehtoisesti valintansa mukaan tehdä. Eikä tosiaan mennyt montaa päivää kaatumisesta, kun jo näin herran vetelevän laukkaa pitkin laidunta. Kyllä siinä vierähti iso kivi sydämeltä.


Hommissa ennen liukastumista.

Ihana Lotta ihmettelee maisemia uudelle laitumelle.

Lotta on vähitellen päässyt taas oikeasti käyttöön mukaan. Olen vaan niin onnellinen tuosta hevosesta ja etenkin siinä tapahtuneesta muutoksesta. Silloin kun se tuli minulle ylläpitoon toukokuussa, ehdin jo monet kerrat ajatella, että ei tästä enää ratsua tule. Kyllä meidän maastoilumme Lotan kanssa on nyt maastoiltu, ja jos kevyeen ajokäyttöön vielä muorin saan, täytyy olla tyytyväinen. Niin se oli kuikelo, liikkui vaikeasti ja sitten vielä kipeytyi toisesta etujalastaan. Vaan kyllä jatkuva vapaa ruoka sekä vapaa liikunta tekevät ihmeitä! Pihatto, iiiiiso laidun ja hevosseura, ei tässä muuta ole tarvittu. Lotta on muuttunut ihan silmissä.

Nyt olen jo alkanut haaveilla, että vielä jos raaskin muorilla jossain vaiheessa ottaa laukkaa selästä käsin, ollaan jo pitkällä! Lotan ensimmäinen oikea "kunnollinen" lenkki on nyt ollut noin 8km maasto ajaen Fantin mukana. Ravailtiin muutama pätkä suht reipasti kyytiä ja muorihan oli ihan into tiukalla menossa. Ei todellakaan tuntunut missään tämä ajomaasto. Selässä olen viettänyt vain lyhyitä hetkiä ja pääasiassa on kävelty. Kuitenkin tällaisia pieniä rauhallisia lenkkejä pyritään nyt tekemään koko ajan enenevissä määrin. 

Lotan selkä on muuten noussut ihan hurjasti puolessa vuodessa. Käväisin kerran istumassa Lotan selässä silloin toukukuussa. Ihan vaan paikoillaan selkään ja alas ilman satulaa. Se tuntui aika hurjalta. Pelkkä kova törröttävä selkäranka oli takamuksen alla. Eipä olisi tullut mieleenkään lähteä silloin ratsastamaan. Vaan nyt olen pääasiassa käynyt Lotallakin ilman satulaa käppäilemässä. Siellä on vallan hyvä istua! Ja vitsit miten kivalta tuntuu, kun kiivetään ylämäkiä, ja sen oikein tuntee pepun alle, kuinka muorin selkä nousee ylös ja selkälihakset tekevät töitä. Samoin tuo muori tuppaa pyöristämään itseään ajossa ravatessa.

Ihan huikea muutos on tapahtunut myös Lotan jaloissa. En ole ikinä nähnyt sillä yhtä kuivia jalkoja, mitä ne nyt ovat! Etujaloissa ei ole tuntunut nestettä alkukesän kipeyden jälkeen oikeastaan yhtään. Lotan takajalat ovat jo vuosia olleet jatkuvat pallot, nyt kolmen vuoden seisomisessa ne vasta hurjiksi muuttuivatkin. En meinannut viime talvena saada Nemon bootsia Lotalle jalkaan kiinni, kun sen nilkka oli niin paksuna täynnä nestettä, ettei tarra ylettynyt siitä ympäri. Nyt samaiset bootsit putoavat suoraan jalasta, kavioiden oikean vuolun takia jo kavio on kutistunut niin paljon, ettei bootsi pysy laisinkaan jalassa, ja tarrakin meni pitkältä matkaa nilkan ympäri kiinni, kun kertaalleen samoja bootseja sille kokeilin. Takajaloista on poistunut nesteitä ihan hurjan paljon! En olisi osannut kuvitellakaan, että ne vielä joku päivä voivat sieltä edes kadota ja lähteä liikkeelle, niin monta vuotta pieni turvotus on aina ollut olemassa.. Myös siis silloin, kun Lotta vuosia sitten oli aktiivisessa käytössä ja liikutuksessa.

Muorin kanssa 8km ajomaastossa Fantin ja Emilian seurana.

Lotan kanssa maastolenkillä. Ponilaumaa piti kovasti ihastella! 

Lotta hyvin vauhdikkaana yksin peltolenkillä.

Nemon ja Lotan ensimmäinen yhteislenkkikin koitti vasta nyt puolen vuoden yhteiselon jälkeen! En tosiaan ole tuota muoria raaskinut juuri ratsain lenkittää, joten ei ole käynyt edes mielessä ottaa sitä Nemon kanssa maastolenkille. Ja kyllä tämäkin reissu oli edelleen lyhyt ja rauhallinen, Nemollakin kun oli tuo kaatuminen alla ja otin sen hyvin varoen takaisin liikutukseen. Mutta tästä lähdetään.

Ai miten niin samasta puusta veistettyjä??

Tallikaveri Lotalla mukana. Lotta sai jälleen yhden uuden fanin!
Niitä tällä hevosella kyllä riittää <3

Nyt täytyisi hommata toiset sidepullit, samoja kun olen käyttänyt molemmilla..

8-vuotias pieni ratsastaja Lotalla maastossa Nemon ja Paten mukana.

Tällä erää ehkä eniten mieltä kaivertava asia ovat bootsit. Olen aina välillä niin kurkkuani myöten täynnä tätä bootsirallia, että tekee jo mieli soittaa kengittäjä iskemään hokkipopot jokaiseen kinttuun. En ole näin tekemässä, jo ihan pelkästään laumaelämän takia, mutta kun sopivia bootseja ei vaan löydy! Ja nyt tähän pienen ajan sisään on kolme tossua mennyt rikki, yhden parin heitin jo roskiin, yksi tossu kävi suutarilla ja nyt taas yksi odottaa korjausta. Lisäksi tilasin Nemolle liian pienet tossut, ja isompi koko taas on liian iso. Sen kerran, kun löytyy hyvä malli, ei siitä ole sopivaa kokoa olemassa.

Voisin kirjoittaa kokonaisen oman postauksensa bootseista, niiden tarpeesta ja kokemuksista ja ties mistä, mutta ensin täytyy kaivaa jostain siihen inspiraatio. Nyt olisi kuitenkin suuri tarve jostain keksiä Nemolle takajalkoihin hokkibootsit! Sen viime talven takatossut ovat jääneet niin isoiksi, että ne siirtyivät nyt suurempiin etukavioihin. Meillä ei siis ole takajalkoihin mitään tossuja olemassa. Tämä rajoittaa melko voimakkaasti käyttömahdollisuuksia, joten tähän väliin otan vastaan kaikki vinkit hyvistä ja pysyvistä talvibootseista - mieluiten sellaisista malleista, joihin saa hokit alle! 

Länkkäsatula on kätevä! Sen jälkeen, kun olin kolme kertaa tullut selästä alas korjaamaan pudonnutta tossua,
meni jo hermot, ja tossu sai matkustaa kotiin satulan nupissa..

Paten kanssa sänkkärillä.

Sataa jäätyy sataa jäätyy... Puro tulvii mukavasti laitumen puolelle.

Vuohet aina menossa mukana!

Nemolle on ihan fine, että yksi sarvipää tunkee samaan aikaan ruokakupille..

Elsa-poni ja Usva-kissa. Löysin muuten yksi päivä hevosten ruokakupista kuolleen päästäisen.
Missä olette olleet kissaneidit, kun teitä kaivattaisiin!?

Muutama kuva jo useamman viikon takaa, kun puissa oli vielä enempi lehtiä jäljellä.

Tämä on se tuttu vanha Lotta, ei mikään kiljuva ja pää pystyssä teputtava pörhöpää.

Lotta on niin luottomamma kun olla voi.

Aina yhtä kiltti ja viisas.

Hihihi, tässä toinen tehokkaan luoksetulon osaava kolmikko! Hekin ovat tosin jo muuttaneet sisälle,
kun pihalampi alkoi vetää jäähän.

Melkein voisi sanoa, että nyt elämä kulkee taas tuttua ja helppoa(?) tasapaksua uomaa. Pahimmat sadeviikot on selätetty, tarvittavat paikkojen kunnostukset tehty, hevosilla on heinää vapaassa syötössä laitumella, puhdas ja kuiva pihatto suojanaan ja kaivosta automaattisesti täyttyvä vesi. Niillä on siis kaikki hyvin mallillaan. Toki nämä jatkuvasti plussan ja pakkasen välillä seilaavat kelit aiheuttavat haastetta. Melkein olisi parempi, että olisi koko ajan plussaa tai koko ajan kylmää, ettei välillä ehtisi kaikki vetää jäähän. Tosin tätähän se on ollut jo useamman talven..

Kovasti on nyt povattu oikeasti kylmää talvea taas useamman leudon jälkeen! Olisiko tosiaan näin? Minua ei ainakaan haittaisi yhtään. Tämä pieni luminen hetki, jonka saimme kokea, oli jo melkoista herkkua. Ihan mielelläni ottaisin sitä lisää - vaikka aina kevääseen saakka.


Muori ennen lenkille lähtöä.

Ja muori samaisen lenkin jälkeen! :D

Vauvamahainen Fantti poseeraa.

Kas kun en yhtään ihmettele, että hänellä on pinkki ponnari otsalla!

Jiihaa, Lottakin innostui lähtemään mukaan kakaroiden luoksetuloon!

Täysiiiii

Muori ei halunnut hypätä ojan yli, vaan valitsi kiertoreitin.

Mutta täältä tullaan, vaikka vähän jälkijunassa.

Voi että näitä karvapalloja! Pakkaset kun alkoivat, hevosten turkeille tapahtui *pfuffff*

Takkuturkkinen ja rokkitukkainen muorihevo.

Pienet pinkit ratsastajat ja ihanat pörröiset ratsut liikenteessä.

Keskittymistä vaativaa touhua!

Kyllä nämä pakkaskelit voittavat vesisateet mennen tullen, vaikka jäistä ja liukasta onkin..

Nemo ja Lotta ovat päässeet jo useammankin kerran yhteislenkeille :)

Eilen käytiin iltapimeällä kuun valaisemalla pellolla kävelemässä. Harmillisesti tosin pilviverho ehti laskeutua
kuun eteen ennen ratsastusta, sitä ennen oli ihanan kirkasta ja peltoon piirtyivät pitkät paksut varjot kuun loisteessa.

On illan hämärässä jotain ihanaa omaa tunnelmaansa. Etenkin silloin, kun on tähtikirkas pakkasilta.
En millään ikinä raaskisi sulkea pihaton ovea hevosten turvan edestä. Monet kerrat olen palannut vielä takaisin,
avannut oven ja jäänyt hevosten kanssa hengailemaan. Ei näitä höpönassuja vaan koskaan raaskisi taakseen jättää ♥ 

Talven ekat lumilaukat


Poteeko kukaan muu stressiä sen suhteen, että silloin kun keli on kuin morsian, on pakko päästä ulos hyödyntämään tämä ilmiö? Käytännössä siis tarkoitan lämpimiä hellepäiviä kesällä, lumisia pakkaspäiviä niiden vihdoin alkaessa, upeaa syysruskaa, aurinkoisia hankikantoja alkukeväällä jne.. Varmasti tiedätte kyllä kaikki, koska on kaikista mukavin sää liikkua ulkona ja koska saa erityisen hyviä kuvia.

Ja joku väittää, ettei vuonoja erota toisistaan? Ihan selvää taas kumpi on kumpi ;) 

Nuoriso-osasto saapuu aina vauhdilla paikalle laitumelta! Lotta jää yleensä hölmistyneenä perään katsomaan,
ja hipsii sitten omaa tahtiaan samaan suuntaan..

Täällä ollaan - mitäs sit!


En edes oikeastaan kuvista välitä, koska harvoin minulla kuitenkaan on kuvaajaa käytössä, ja nekin kerrat on sitten suunniteltu etukäteen keleistä riippumatta. Mutta etenkin kesällä, sen kerran kun on lämmintä ja aurinko paistaa, iskee hirveä huono omatunto, jos ei pääse (tai jaksa lähteä) ulos! Ihan sama onko sitten hevostelu tai koirien ulkoilutus tai vaan auringossa istuskelu kyseessä, mutta sisälle ei voi jäädä. Hellepäiviä on niin harvoin! Saati että kelit olisivat kohdallaan silloin, kun olisi työn ohella aikaa olla ulkona.

Ja sama talvella. Lunta on enää niin vähän ja harvoin! Viime talvena kävin hiihtämässä tasan kerran. Edellistalvena en tainnut käydä kertaakaan. Ja voipa nuo talven rekiajelutkin laskea miltei yhden käden sormilla. Ihana entisöity kirkkoreki taisi olla kokonaisen kerran Nemon perässä, ja puita metsästä haettiin kaksi kertaa. Koko talven aikana!

Päästin Lotan taas vapaaksi pihaan, kun toin molemmat hevoset kerralla ja aloin Nemoa laittaa hoitotilaan kiinni.
Sen sijaan, että muori olisi kaivanut lumen alta ruohoa, bongasi se kauemmas pihaan jääneen heinäpussin!
Kyllä vuonohevonen aina ruokaa löytää..

Ei tuollaisesta stressistä ollut tietoakaan silloin, kun talvi oikeasti alkoi syksyllä ja loppui keväällä. Ennemmin sitä alkoi jo jossain vaiheessa odottaa kuin kuuta nousevaa, että lumet lähtisivät ja olisi taas sula maa. 

Jotenkin yritän nyt asennoida itseni siihen, ettei lumisista keleistä tarvitse ottaa paineita. Ei ole pakko painaa tukka putkella tallille ensimmäisen hiutaleen pudotessa maahan ja kaivaa rekeä esille. Ei tarvitse napsia kuvia kuin viimeistä päivää, kun kerrankin on lunta. Helpottaa elämää kummasti.. Toki toivon hurjan paljon, että oikeasti saisimme kunnon lumisen talven (pitkästä aikaa!) ja reelle olisi huomattavasti paljon enemmän käyttöä kuin viime vuosina.. 

Itse asiassa nämäkin lumikuvat saatiin ihan vahingossa! Olin varautunut siihen, ettei hevosten kanssa mitään päästä tekemään, mutta nappasin kuitenkin kameran mukaan lumisia laidunkuvia ajatellen. Eläinlääkäri kävi suorittamassa hevosille vuosihuollon, sekä ultraamassa Fantin, joten rauhoitus oli ohjelmassa Nemolle ja Fantille. Lotta raspattiin ilman rauhoitusta, ja kun siinä odottelimme nuorison heräämistä päiväkänneistä, iskettiin muori vauhdilla pulkan eteen ja painuttiin pellolle. Ja kun kerran oli kaksi ihmistä ja kamera matkassa, kertyipä sitten kuviakin muistoksi. 

Lotasta muuten ell totesi, että eihän siitä ikää huomaa mistään! Hampaat olivat priimakunnossa, ja ell sanoikin siinä raspatessaan, että tää hevonen elää vielä ainakin kymmenen vuotta! Toivottavasti <3


Lotta oli vähän ihmeissään, kun nuoriso jäi hoitopaikalle nuokkumaan, ja hänet yksin laitettiin duuniin.

Mutta onhan nämä lumiset maisemat nyt ihan omaa luokkaansa..

"Saisinko ehkä mennä vähän kovempaa??"

Nakitin Emilian kyytiin, jotta sain itse napsia kuvia. Hänellä taisi olla vallan hauskaa! :D

Vaihdettiin rooleja vielä loppuun, tuo pulkka kun ei ole maailman ergonimisin paikka istua..
Muori hiukka innostui, kun pyysin sen juoksemaan!
Ja mikäs siinä, laukatkoon sitten pellon poikki, kun välttämättä niin halusi :)

Ihan super kivaa!
Ja tältä näyttää viisikiloinen sheltti pellolla juoksentelun jälkeen.

Vielä nämä ihanat kaksi mustavalkoista valkoisuuden keskellä. 

Ai että kun nämä maisemat nyt jatkuisivat vähintään maaliskuun loppuun! Ei tarvitsisi miettiä, koska pääsee reellä liikkeelle ja koska on heti paniikissa rynnättävä ulos ja tallille, kun elohopea hiipuu nollan alapuolelle.. Kaikki peukut ja varpaat siis pystyssä!