Hei mä hyppäsin!


Nyt otetaan pieni throw back kuukauden takaiseen ja kesälomafiiliksiin! Kävin reissussa Keski-Suomessa, ja samalla poikkesin moikkaamaan rakasta ystävääni Miljaa sekä Miljan ihanaa Kalino-vuonista. Kaltsu onkin tästä blogista tuttu jo monet aiemmat kerrat kuluneiden vuosien varrelta, mutta pitkän aikaa ollut hiljaisuuden peitossa. Pidemmän aikaa mukana kiikkuneet lukijat muistanevatkin, kuinka kävin Kalinolla ratsastamassa säännöllisen epäsäännöllisesti itse asuessani Jyväskylässä.


Mutta siis voitteko kuvitella: minä hyppäsin! Minä! Kolme vuotta poissa hevosen selästä pysytellyt vellihousu, joka nykyisin jännittää jo laukkaamista ja on aina ollut likimain kauhusta kankeana vieraan hevosen selkään kiivetessään. Onneksi Kalino nyt sentään ei ole ihan vieras hevonen. Vaikka siltä se tuntuikin. Sen verran kuitenkin osasin antaa omille aivoilleni tilaa, että kykenin vakuuttamaan itseni siitä, kuinka varma ja kiva ratsu Kalino on.

Tiedättekö kuitenkin, mikä oli ensimmäinen ja voimakkain ajatus hevosen selässä? Ja oikeastaan koko ratsastuksen ajan. Että hitsi vie tää on vaikeeta!! Siis niin vaikeeta! Miten olen ikinä voinut osata ratsastaa Kalinolla edes sen verran, mitä olen osannut? Olin ihan totaalisen tuuliajolla tuolla kyydissä. Totta kai kolmen vuoden tauko hevosen selästä vaikuttaa, mutta ei minulla Nemon selässä ole yhtään sellainen olo kuin olisin hukassa.

Blondit <3

Kalino on komeassa kunnossa!

Kaltsu on paljon pienempi ja kapeampi kuin Nemo tai Lotta, ja sillä on ihan erilaiset liikkeet istua. Hädin tuskin osasin keventää ravatessa. Saati että olisin kyennyt kunnolla vaikuttamaan hevoseen tai pyytämään siltä jotain. Milja vaan huuteli ohjeita - käytännössä siis lähes koko ajan tempoa ja aktiivisuutta lisää - ja minä hiki hatussa yritin pungertaa hevosesta jotain irti.

Kalino taisi olla erittäin tyytyväinen, kun sai mennä ja hengata lähes omaan tahtiinsa puoliteholla. Kyllähän nuo vuonohevoset osaavat ottaa aina tilanteesta ilon irti, ja jos on mahdollisuus löysäillä ja olla tekemättä kunnolla mitään, se on yleensä vuonohevosen ykkösvalinta. Toki poikkeuksia aina löytyy.

Kaltsu on tyytyväinen, kun saa vaan lyllertää eteenpäin :D

Onneksi tällä "ponilla" on kiva laukka istua.

Tämän alustuksen jälkeen lienee sanomattakin selvää, että olin ihan kauhuissani Miljan ajatuksesta laittaa meidät hyppäämään! Mutta sinne se ryökäle vaan alkoi kasata esteitä heti, kun itse lähdin Kaltsun kanssa maneesia ympäri hölköttelemään. Yritin kyllä moneen kertaan kieltäytyä hyppäämästä, mutta eipä tuossa mikään auttanut. Esteitä päin vaan!

Komistus!

Muutaman pienen puomin jälkeen jouduttiin vielä ylittämään apua-miten-iso pysty (ainakin viiskytsenttiä??) moneen kertaan sekin. En oikeasti voi ymmärtää, että olen joskus hypännyt tällä hevosella 70cm esteitä! Saatiin jopa pieni rata ihan nätisti onnistumaan. Minähän kun olisin jokaisen esteen jälkeen heittänyt ohjat pois käsistä, huokaissut syvään helpotuksesta ja antanut hevosen pysähtyä niille sijoilleen. Ai hups, miten niin sillain ei voi tehdä radalla??

Laukkaympyrää..

Ensimmäisestä puomista yli. Jännää!!

Kalino on vaan niin pätevä esteheppa.

Tukka putkella eteenpäin!

Vähän alkoi kuskikin rentoutua ja nauttia touhusta, hih.

Molemmat ihan fiiliksissä. Ihana Kaltsu :)

Meidän räpellyksemme jälkeen Milja hyppäsi vielä itse puikkoihin ja kävi ottamassa muutaman vähän isomman hypyn loppuun. Kalino on kyllä ihan huippu tapaus ja hienossa kunnossa vielä vanhaksi herraksi! Ja kieltämättä aloin itsekin tuossa ratsastuksen lomassa saada pientä fiilistä hommaan takaisin. Siitähän tuli jopa kivaa!! Edelleen ihan hitsin vaikeeta, mutta ei varmaan vaatisi montaa ratsastuskertaa, kun alkaisi jälleen löytyä se vanha tuttu tatsi, jolla Kalinoa ainakaan osasin ratsastaa (edes jotenkuten).

Oho, nyt tuli mamma kyytiin, duunit alkaa..

Kyllä sieltä ponnua löytyy!

Pätevä mies!! Ja Milja kans!

Kaikkensa antanut pieni esteratsu. No ei sille kyllä tullut edes hiki... :D

Harmi vaan, ettei näitä tilaisuuksia ole tarjolla, kun välimatkaa on ihan riittämiin. Mutta onni on elämässä myös kauempana asuvat ihmis- ja heppatutut. Kyllä tämä rotu vaan yhdistää, ja on kerännyt ympärilleen suuren joukon ihania ihmisiä ympäri Suomen (ja maailman, jos tarkkoja ollaan). Kiitos vielä Miljalle tästäkin heppailusta! ♥

<3 ps. Arvatkaa kenen oli vaan ihan pakko heti leikata tuo Kalinon tukka.. 

Oikeesti parivaljakko!



Kuten ehdin jo vihjata, Nemon ja Lotan viikon mittainen kesälomareissu ei suuntautunut pelkästään Yli-Tokon vuonohevostilalle, missä kilpailimme käyttöajossa. Viimeisen yön hevoset viettivät Hessi-tallilla. Ihana Heidi tuli hakemaan meidät Yli-Tokolta kisojen jälkeen, ja olimme sopineet, että seuraavana päivänä laitetaan sitten äiti ja poika oikeasti pariin.

Nemo tuumailee Hessin makasiiniesteen alla, että täälläkö mää nyt sitten asunkin..?

Minulla ei tosiaan ole mitään kokemusta parivaljakosta. En tiedä yhtään, miten parivaljaat puetaan, pariaisa kiinnitetään, tai miten paria kuuluu ajaa. Onneksi tähän kaikkeen löytyi läheltä apua ja todellista osaamista, enkä pysty kylliksi Heidiä tästä kokemuksesta kiittämään! Hessiltä saimme siis lainaan sekä valjaat että vaunut, joten näppärästi sujui hevosten laittaminen yhdessä ajoon.

Alkuun Heidi ohjasajoi hetken pihaa ympäri. Vaunut oli valmiiksi kiskottu kentälle, joten siellä sai rauhassa laittaa hevoset eteen. Tämä oli sekä Lotalle että Nemolle myös ensimmäinen kerta parissa ajoa. Itse asiassa Nemolle tämä oli myös ensikokemus maratonvaunun edessä, eikä rintaremmilläkään ole pariin vuoteen mitään tullut vedettyä. Mutta eipä tuo näyttänyt nuorta miestä hetkauttavan tipan vertaa.

Katsellaan tallin maisemia.

Ai miten niin läheistä sukua.. Vaikea sanoa kyllä... Jos ei sittenkään..

On ne oikeesti molemmat kauniita!

Ovat nuo molemmat vaan niin ihanat omat persoonansa, mikä jälleen kerran tuli täysin esille! Nemo otti tämän parissa ajon asenteella: "Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen" ja siis porhalsi menemään tasaisen tappavaan tahtiin pitkää etenevää askelta, pää alhaalla ja mieli tyynenä. Lotta puolestaan oli että häh, mitä nyt, mitä me tehdään, mitä tapahtuu?! Mutta koska Lotalla oli Nemo koko ajan vieressä mukana, eipä muorilla ollut hätäpäivääkään. Sekin oli siis tyytyväinen oma itsensä, mutta lähinnä chillaili ihmetellen mukana, kun Nemo teki työt ja liikutti vaunua..

Näin me mennään.

Olisikin ihana tällainen iso ja hyväpohjainen ajokenttä!

Nemon pää taisi olla jatkuvasti parikymmentä senttiä alempana kuin Lotan.

Alkuun Heidi hyppäsi kuskin penkille ja minä keskityin ottamaan kuvia, kun ystäväni Sanna sai toimia groomin virassa. Täytyy kyllä todeta, että olo oli kuin lapsella karkkikaupassa, kun odotin pääseväni itse ajamaan! Voiko olla mitään hienompaa?? Vaikka oli kyllä upeaa katseltavaakin. Siinä ne menivät niin kuuliaisina ja osaavina yhdessä rinta rinnan. Kuin kaksi marjaa. Elämäni tärkein hevonen ja sen varsa; oma toteutunut unelmani, josta jo vuosikausia olin haaveillut. Vaan enpä kyllä koskaan osannut edes unelmoida, että voisin joskus näitä kahta ajaa parivaljakkona.

Parin ajossa oli kyllä omat haasteensa. Jo ensinnäkin se, että Nemo olisi halunnut edetä paljon reippaammin kuin vanha äitimuorinsa, oli ensimmäinen huomioon otettava seikka. Lotta ja Nemo molemmat toimivat toki paljon äänellä, mutta eihän niillä ole kokemusta siitä, että käskytetään vain toista hevosista. Nemoa piti vähän väliä pyytää hidastamaan, tai Lottaa reippaammin eteen.

Ihan kuin oltais tehty tätä aina!

Tyytyväiset työhevoset. Vai valjakkohevoset?

Nemo ehti välillä katsella, missä toinen äiti kyykkii kameransa kanssa.

Kyllähän näitä kelpasi kuvata!

Parivaljakon pysäytys oli myös ihan oma juttunsa, koska paripuomi jatkaa etenemistä vielä hevosten pysäytyksen jälkeen. Oma jalka saikin olla vikkelänä ja oikeaan aikaan painamassa jarrua aina pysähdyksissä. Raviin lähdöt onnistuivat yllättävän kivasti, mutta siinä molemmat hevoset saivatkin saman käskyn samaan aikaan.

Ja nyt molemmat hymyä!

Tästä pitäisi sitten vetää täyttä laukkaa tiukkoja kurveja.. Omg.

Käytiin kentällä ajon lisäksi pyörähtämässä parilla maraton-esteellä. Päätin ihan ex-tempore kokeilla, mitä Nemo tuumaisi vesiesteestä. Tiesin kyllä, että jos se ei sinne ajossa mene, minun perässäni kävellen se tulee aivan taatusti, joten kokeilemaan uskalsi lähteä. Alkuun Nemo olikin ihan että hui, mikä toi on!? Tämäkin oli taas yksi parin haastava paikka, kun Lotta olisi kyllä kävellyt suoraan veteen, mutta Nemo löi jarrut päälle.

Eipä tuossa kohden tule mieleenkään käskeä enempää eteen, kun toinen selvästi pelkää, ja äkkiä siinä voisi tulla hyppy sivuun tai pystyyn ja koko valjakko olisi solmussa. Käänsin siis suosiolla pois vedeltä ja otettiin uusi yritys. Heidi heittäytyi hienosti kylmään veteen saman tien auttamaan Nemoa. Tosin Nemon mielestä vedessä kävelevä ja loiskuva ihminen oli vielä enemmän hui! Talutuksessa se kyllä sitten ymmärsi heti, että veteen tosiaan voi myös kävellä, ja pari kertaa ajettiinkin ihan onnistuneesti vesiesteen läpi.

Minä hiukka tyytyväisenä kuskin penkillä. Jee jee!

Kyllähän näitä molempia on ohjastettua tullut satoja tunteja, mutta ihan eri asia se oli näin yhtäaikaa ajaen..

"Hei mitäs sää siinä teet??" 

Olipa muuten ihanaa ajaa, kun Heidi seisoi takana ja antoi ohjeita koko ajan! 

Ja kyllä nousi arvostus tätäkin lajia kohtaan.
Ei olisi tullut pieneen mieleenkään alkaa laukalla ajamaan esteitä, ei edes ravilla!

Vaatii kyllä paljon treeniä ja osaamista alle, ennen kuin parilla pystyy kisakentille lähtemään.
Sekä uskallusta ja rautaiset hermot kuskilta :D
Tältä näytti maisema kyydista <3
Kuva: Heidi Sinda

Nämä vesiesteen ajon yritykset ja onnistuneet suoritukset ovatkin videolla mukana. Kiitokset vielä Sannalle sekä videosta että kuvista! Ja Heidille mielettömän suuri kiitos ihan kaikesta! ♥

Syyskuun ensimmäisenä



Vielä on kesää jäljellä, tuumasivat "ponit", kun uuden laidunlohkon korkkasivat.

Maailman kaunein Lotta! Hän on muuten mahdottoman kova hörisemään! Kuulen miltei joka ikinen kerta tallilla
käydessäni Lotan hörisevän tilanteessa tai toisessa. Tässä hän hörötteli onnessaan Nemon tullessa takaisin laitumelle.

Jätin Nemon viereiselle lohkolle ja kävin avaamassa väliportin tammoille. Fantilla oli heti hirmu kiirus Nemon luo!

Lotta vaan löntysteli perässä. On muuten vielä kiitettävän paljon ötököitä, kuten kuvasta näkyy.

Täältä tulee Nemo!

Uusi laidun innoitti jopa pieniin spurttailuihin.

Kaikki yhdessä iloitsemassa. Lottakin jopa viitsi hieman hölkötellä pojan perässä.

Se on syssy ny...

Ryhdikäs Fantti!

Hihii, tämän ilmeen sain, kun huusin Nemoa kesken ruokailuhetken :D

Ugh, tämmösiä mäkiä täällä keskellä laidunta, rankkaa on..

Pieni ihana lauma kasassa.

Heeei mihin vuonot hävisi, äkkiä perään!!

Täällä metsässähän me seikkaillaan..

Vantikkaa vähän ihmetytti, mikä tässä nyt on ideana häh?

Täältä voi ihailla maisemia naapurilaitumien suuntaan...

...täällä voi nuuhkuttaa jokaisen kiven ja kannon kolon...

...ja mikä parasta, täällä voi RAPSUTTAA itseään!!

Nemon mielestä metsä on erittäin jees.

Vai pitäisikö sittenkin siirtyä laitumen puolelle ruokailemaan..? Elämän suuria valintoja.

Nemo olisi halunnut rapsutella. Äiti ei oikein ajatuksesta innostunut.

Tyyli on vapaa. :D

Ja vielä pitkästä aikaa Rouskusta kuva kera shettispoika Kanelin. Pate majailee nykyisin myös tässä porukassa :) 

Ponien road tripistä ja käyttöajosta ja kesälomalta muutenkin on tulossa vielä juttua lisää näin kunnolla jälkijunassa. Tähän väliin kuitenkin sopi hyvin muutama kuva näin kauniista syksyn aloituksesta! Melkein tekisi jo mieli toteuttaa jotkut syysteemaiset kuvaukset, kun niin kauniita syysmaisemia alkaa ilmaantua sinne sun tänne. 

Tähän väliin voisin taas muistutella, että meillähän laidunkausi ei lopu koskaan.. Hevoset ovat niin kauan laitumella, kunnes maahan lumi sataa, ja silloinkin ne vielä kaivavat usein lumen alta vihreää syötävää heinäruokinnan ohella.