Kolme ihanaa vuonoruunaa



Ja nyt ne kaikki miettii, että miten niin kolme, eihän niitä ole kuin kaksi? Lotta on ainakin tähän asti ollut tamma. Enpä puhunutkaan nyt omista ruunistamme, vaan yhdestä "ex-omasta" sekä hänen kahdesta kaveristaan, eli Blakesta, Borkesta ja Arguksesta.

Pidempään blogia seuranneille Blakke on varmasti tuttu kaveri.

Miten tästä voi olla jo neljätoista vuotta..?

Kyseessä on siis Lotan ensimmäinen varsa. Puromaan Lovende Blakken. Vuonis, joka viimeistään kiskaisi minut ihan totaalisesti tämän rodun pariin. Toki Lottaa olin ihaillut jo tätä ennen, mutta Blaken synnyttyä varsasta kuin vahingossa tuli minun "oma" pikkumieheni. Sain sen kanssa touhuta kuin omani, ja viisi ensimmäistä vuotta Blakkenin elämästä se todellakin tuntui kuin omalta hevoselta.

Lakkenin oritukka <3

Tuolloin viisivuotiaana omistaja sen päätti myydä, ja vaikka olisin saanut Blaken pilkkahintaan itselleni, ja vielä saanut pitää sitä ilmaiseen, onneksi järki sanoi, ettei tuo ole minun hevoseni. Parempaa päätöstä en olisi voinut tehdä, eikä Blakke ihanammalle omistajalle muuttaa! 

Vaikka luopumisen tuska oli jotain aivan kamalaa, olen niin onnellinen siitä, kuinka kaikki lopulta kääntyi. Blakke on nyt asunut jo kahdeksan vuoden ajan nykyisellä omistajallaan, kahden muun ihanan vuonoruunan kaverina, kaikessa toimivana luottoponina ja paikan pomona. 

Yritän vähintään kerran vuodessa päästä Blakkenia moikkaamaan, tälle vuodelle visiitti oli jo toinen laatuaan. Aina sitä vaan on yhtä ihana nähdä. En tiedä, muistaako Blakke vielä minut (haluaisin uskoa, että tunnistaa kyllä?), mutta innoissaan se on ainakin vastassa joka kerta :)


Lotta ja Blakke - ekoja hetkiä yhdessä ruunauksen jälkeen.

Ja minä niin onnellisena kuin olla voi. Nämä kuvat on vuodelta 2007.

Blakke 4v syksyllä, eli samassa iässä kuin pikkuveljensä Nemo nyt <3

Siirrytäänpä muistoista kuitenkin tämän kesän kuviin. Nämäkin ovat siis jo elokuun alkupuolelta peräisin. Reissu Keski-Suomeen sisälsi Kalinolla estehyppelyiden ohella myös toisen vuonisvisiitin. Mikä hauskinta, Blakke ja Kalino asuvat lähes naapureina, joten siinä on jo kaksi hyvää syytä aina toisinaan tähän maailman suuntaan poiketa!

Sieltä se heti kipitti vastaan, kun huudeltiin! <3 

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun meinasin taluttaa Blakkenin tarhan portilta kauemmas laitumelle parempiin kuvausmaisemiin. Herra löi jarrut pohjaan! En muuten liiku. En halua portilta pois. Haluan karsinaan syömään iltaruokia. Kyllä tuli niin tuttu vanha fiilis. Olen tämän herran kanssa ihan "muutamat" väännöt aikoinaan käynyt, joten en edes viitsinyt yrittää taluttaa sitä alas laitumelle. Olkoon. Leivät esiin ja houkuttelu kehiin ;) Sopivasti hevosten omistaja tulikin samalla paikalle, ja matkaan lähti koko leipälaari. Kas kummaa, hevoset kiiruhtivat vauhdilla perässä.

Parhaat kaverukset. Vanha eläkeläisherra Borke ja Blakke.

Argus kiiruhti perään katsomaan, mihin kaverit hävisivät!

Tämä herra on toiminut jalostusorina Ruotsissa.

"Hei kuulinko leivänkannikan rasahduksen??"

On se ihana. 

Argus on kovin eri tyyppinen vuonis, mitä oma silmäni on tottunut katselemaan. Taitaa tempparamenttikin olla
hieman eri luokkaa kuin näillä kahdella muulla "vanhan mallin" vuonolla. Upea hevonen tämä kyllä on!

"Hei oottakaa mua..." Ihana symppis Borke hipsii omaa tahtiaan nuorukaisten perässä.

Nää maisemat <3

Blakke ja Borke pääsivät kuvauksia varten hetkeksi Arguksen puolelle rehevämmälle laidunlohkolle.

Kaunis mies. Blakella on minun silmääni kivemman mallinen pää kuin Nemolla ja Rouskulla. Lyhyempi ja
vahvemmat leukaperät. Enempi ponimainen. Sieraimet ovat kyllä kovin tutun näköiset..

Argus haluaisi vähän rallittaa!

Tumma vihreä, vaalea vihreä ja vuonohevonen. Aika kiva yhdistelmä,

Ja nyt kaikki villiinnytään!!

Vanhuskin vielä laittoi laukalle kamujen perässä.

Voi Argus mikä edustus :D

Lentävä ruotsalainen!

Blakke pistelee täysillä.

Yllättävän paljon siitäkin vaan vauhtia irti lähti, hih.

Argus osaa poseeraamisen taidon.

Ja erittäin upean ravin! Harmillisesti ei tullut parhaista ravipätkistä mitään kivaa kuvaa.

On nämä upeat maisemat. Laitumen toisella puolen kohoaa vielä korkeampi mäennyppylä.
Vitsit mitä mäkitreeniä sinne ratsastaa ylös. Keski-Suomi on <3
Kiitos taas omistajalle, kun saimme poiketa vierailulle! 

Vuoden viimeinen Keilakunkku


Tämän postauksen piti tulla jo viikko sitten, mutta kas kummaa, aika loppui kesken, eikä sitä ole näemmä koko viikon aikana löytynyt. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Gnist Varde, ajurina Heidi Sinda, groomina omistaja Annika Tanskanen

Viime viikonloppuna oli jälleen hevoskuvausta ohjelmistossa - ja kas kummaa - valjakkoajokisojen merkeissä. Hessi-tallilla kisattiin Keilakunkku-cupin viimeinen osakilpailu. Keilakunkku on useamman tarkkuuskilpailun sarja, jossa osakilpailujen lisäksi palkitaan parhaiten koko cupissa sijoittuneet valjakot. Luokkia on joka lähtöön niin aloitteleville hevosille kuin kuskeille myös juniorit huomioiden.

Tajusin tuossa juuri, että olen kuvannut ensimmäiset valjakkokisani vuonna 2002. Viisitoista vuotta sitten! Sen jälkeen onkin ihan muutamat kisat tallentuneet filmille.. Ja videolle.. Ja tietokoneelle. Jokin tässä kuitenkin on ihmeellistä, sillä vieläkään en ole kyllästynyt valjakoiden kuvaamiseen!

Totta kai mielenkiintoisinta valjakkoajon kuvaamisesta tekee sen, että normaalisti kisoissa ajetaan kolme eri osakoetta, jotka poikkeavat täysin toisistaan. Kouluradalla saa kuvata upeasti liikkuvia hevosia, juhlavaunuja ja lierihattuihin sonnustautuneita ajureita. Maratonilla taas rapa roiskuu eikä vauhtia puutu. Tarkkuus sijoittuu johonkin tähän välimaastoon.

Ehkä toinen hienoin seikka valjakkoajossa on hyvin eri tyyppiset kuvattavat! Ei ole kahta keskenään samanlaista valjakkoa. Hevosten rotuskaala ulottuu minishettiksistä kylmäverisiin, vaunuja on aina ravikärryistä nelipyöräisiin juhlavaunuihin. Valjaat voivat olla mitä vaan siloista maraton- tai länkivaljaisiin. Toki tietyt valjas- ja vaunutyypit ovat yleisimpiä, mutta vaihtelua on silti paljon.

Puhumattakaan siitä, kuinka ihana näitä valjakoita on katsella! Minulla ainakin silmä lepää lähes jokaisen kohdalla. Kuvien jälkikäsittely on oikeasti kamalin vaihe koko kuvauksessa, mutta siitäkin tekee mielenkiintoista se, että lähes jokaisen valjakon jälkeen on taas ihan erilaisia kuvia eri valjakoista. Voin vaan kuvitella, kuinka kamalaa olisi läpikäydä muutama sata koulu- tai estekuvaa tummanruskeista hevosista, joiden jokaisen selässä istuu valkoisiin housuihin ja tummaan kisatakkiin pukeutunut ratsastaja. No ehkä välissä voisi tuurilla olla joku musta vai valkoinenkin ratsu? Mutta ei minulla kyllä mielenkiinto riittäisi. Ainakaan viidentoista vuoden ajan.. (tässä kohtaa joku voi ehkä miettiä, millaista on läpikäydä muutama sata kuvaa vuonohevosista?? Se onkin ihan eri asia! Ja kaikki vuonohevoset ihan erilaisia keskenään :D)

Vaikka Keilakunkussa kisataan pelkässä tarkkuudessa, niin jälleen huomasin oman kiinnostukseni kuvausta kohtaan. Jotenkin vaan jaksoin taas kaivaa uusia näkökulmia kuviin. Ja ihan kivasti mielestäni paikoitellen onnistuinkin! Ihanasti myös vaihtuvat vuodenajat tuovat kuviin aina oman tunnelmansa. Vaikka keli oli synkkä ja pilvinen, se toimii tietyissä kuvissa varsin mukavasti. Kaikkein pahin vaihtoehto onkin kirkas aurinko kesäpäivänä. Niitä kuvia ei pelasta oikein mikään.

Nykyään digikameroilla kuvatessa on niin helppoa leikkiä ja kikkailla kuvilla. Sarjakuvauksella voi tulittaa vapaasti menemään vaikka kymmenen kuvaa putkeen, eikä kuvien kokonaismäärällä ole mitään merkitystä! Toista oli silloin vuonna 2002, kun ensimmäisiä valjakkokisojani kuvasin. Jokainen laukaisimen painallus oli merkityksellinen. Yhdelle filmille mahtui muistaakseni reilu kolmekymmentä kuvaa? Ja jokaisen kuvan kehittäminen maksoi rahaa. Sitä en nyt kyllä muista, paljonko yhden filmirullan kehitys kustansi, vaikka aika monta niitä tulikin kehitettyä..

Yksiin kisoihin melkeinpä piti saada tämä yksi filmirulla riittämään, sillä kukapa niitä kuvia oikeasti olisi tarvinnut? Ja raaskinut kehittää filmitolkulla? Mutta kyllähän se harmitti, kun joka ikisen hevosen (lue: söpön ponin!) olisi halunnut kuvata, mutta ei ollut siihen mahdollisuuksia. Sentään yritin(!!) pitäytyä pääasiassa oman hoitoponin kuvaamisessa.

Onneksi tähänkin ongelmaan oli ratkaisu. Aloin kuvaamaan kisoja videolle! Videokamera kulki muutaman vuoden mukana kaikissa heppatapahtumissa. Videolle sai kerätä tavaraa niin paljon kuin jaksoi, ja kyllä sitäkin sitten tuli ihan kiitettävästi. Yksissä valjakkokisoissa tallentui nauhalle kolme kertaa vaunujen kaatuminen/hajoaminen, näistä kahdella hevonen laukkasi vapauteen vaunut kumollaan perässä rämisten, ja yhdessä ajuri sai pidettyä vaunujen kaatumisen jälkeen ohjat käsissään, jolloin hevonen pyörähti vaan ohjien mitan ympäri. Olisi se ihan hienoa jatkossakin videoita enemmän kuvata, mutta sitä varten kaipaisin kyllä ammattimaisempaa videokameraa. Ja ehkä näille kuville kuitenkin on enemmän käyttöä..?

Entä kuinka moni muistaa sen ajan, kun järkkäreitä ja sarjakuvaustoimintoa ei ollut käytössä? Etenkin estekisoja kuvanneilla on varmasti kaikilla muistissa, kuinka hevoseen piti hakea tarkennus hyvissä ajoin ennen estettä valmiiksi, ja sitten juuri oikealla hetkellä esteen ylityksessä painaa laukaisin pohjaan. Tämä olikin vielä ihan helppo homma. Mutta erityisesti minulle on jäänyt mieleen juurikin Hessi-tallin kentällä kuvatut valjakkokisat. Nimittäin ravin kuvaaminen.

Digipokkarin zoomeissa ei ollut kehumista, joten jokaisesta valjakosta hyvän kuvan saaminen vaati melkoisen määrän keskittymistä. Ensinnäkin piti löytää se hyvä paikka, jossa valjakko ohittaa kuvaajan sopivassa suunnassa, sopivalla etäisyydellä ja sopivalla taustalla. Sen jälkeen, kun tämä oli tiedossa, piti laskea ravin tahti. Minä todellakin jokaisen hevosen kohdalla päässäni hyvin tarkkaan seurasin hevosen raviaskelta, ja painoin laukaisinta juuri sillä hetkellä, kun etukavio nousee korkeuksiin. Välillä näitä mahdollisuuksia ei ollut kovinkaan montaa, joten onnistua piti yhdellä laukauksella. Voin meinaan kertoa, että shettiksen ravissa kun yrittää napsauttaa sormensa juuri liitovaiheen aikana, niin se vaatii jo näppäryyttä. Mutta tulipahan reenattua! :D

Mutta jospa muisteluiden sijaan siirryttäisiin näihin tuoreimpiin valjakkokuviin. Poimin tähän muutaman otoksen kisoista.

Tällainen on minun silmääni ihan "perus" valjakkokuva. Suoraan sivulta kuvattuna, ravi suunnilleen liitovaiheessa.
Koko valjakko näkyvissä. Keilat lisäävät kivaa tuntua siitä, että ollaan tarkkuutta ajamassa.

Tämä shettis kirmasi upeasti luokkansa voittoon. Huomaa ihan perus ravivaljaljastus. 

Vähän oudompi kuvakulma takaviistosta ja vielä ulospäin kääntyvästä ponista, sekä ajuristakin puuttuu puolet.
Mutta jotenkin mun silmääni tämä vaan toimii? 

Palkintojenjakokuvat ovat kamalia! En ikinä onnistu niissä. Kaikki katsovat eri suuntiin,
ihmiset näyttävät tylsistyneiltä, hevoset lepuuttavat päitään ja takajalkojaan.
Sivusta ei mahdu koko yhdistelmä kuvaan, ja edestä tulee aina groomi selin mukaan.
Mikään ei vaan toimi.

Paitsi tällaiset iiiiiihanat upeat pikkuorhit saattavat kyllä söpistellä kivasti palkintojenjaon aikana!

Eikä aina kuvia tarvitse ottaa pelkästään radalla. Kille poseerasi niin suloisena syksyistä taustaa vasten, että pitihän
siitä ohi kävellessä kuva napata.

Harvemmin otan näitä kuvia, missä näkyisi paljon ympäristöä valjakon ohella. Keilakunkussa tämäkin toimii,
kun keiloja näyttää olevan enemmänkin radalla.

Edestäpäin otetut valjakkokuvat ovat haastavia. Hevosen liike ei näy, vaunut eivät näy, ajuri ja groomi keikkuvat
jotenkin hassusti hevosen pään yläpuolella. En näitä siis juurikaan harrasta.

Harmaassa kelissä taivas luo suuria haasteita. Se nimittäin puhkipalaa helposti, ja valjakkoa on vaikea tuoda esille.
Tässä Ismon kuvassa näyttää, kuin etualalla oleva keila olisi jäänyt siihen vahingossa.
Mutta minun silmääni se sopii siihen juurikin hyvin.
Kuvaa olisi tietty voinut vähän suoristaa, kröhöm..

Tässä oli aivan ihanan harmoninen valjakko! Nämä värit sointuvat toisiinsa täydellisesti.
Ja onhan nuo vaunutkin nyt aivan huikean ihanat..
Yritin löytää kuviin näitä syystaustoja enemmänkin, mutta valitettavasti niitä onnistui saamaan vain paikoitellen.


Ainoa toimiva malli palkintojenjakokuviin! 

Ja vielä loppuun vuonohevonen! Solsikkens Trudi osallistui Keilakunkun harjoitusluokkaan eli ohjasajoon.

Sänkkärillä!!



Nemon ekat peltolaukat! Ja ihka ekat kunnolliset pitkät laukat ratsastaja selässä ylipäätään! Käytiin viime viikolla ensimmäisen kerran pyörimässä sänkkärillä sen puimisen jälkeen, ratsastin itse Nemolla ja Pate oli mukana oman omistajansa kanssa. Nemolla tai Patella ei kummallakaan ole koskaan käyty sänkkärillä laukkaamassa, joten meidän onneksemme hevosilla ei ollut aavistustakaan, mitä siellä kuuluu tehdä.

Kummasti molemmilla kyllä into pellolla nousi, mutta nössö-ratsastajat eivät uskaltaneet lähteä rallittamaan kahden kokemattoman ratsunsa kanssa. Nemo yritti jotain pieniä omatoimispurtteja matkan varrella, mutta kun molempien hevosten askellaji pysyi pääasiassa ravilla (otti Pate vähän omatoimilaukkaa välissä), niin meno pysyi varsin hillittynä.

Mutta siinäkös päätin, että nyt on saatava Nemolle selkään sellainen kuski, joka ei pienistä pukeista säikähdä ja antaa hevosen kunnolla mennä! Sekä edelle sellainen hevonen, joka tasan varmasti laukkaa eteenpäin ja pysyy hanskassa, koska mitään päättömiä rallatuksia ei todellakaan ole tarkoitus lähteä vetämään.

Tämä järjestyikin parissa päivässä, ja saimme hurjapää-Janikan sekä Emilia ja Fantin kanssa sovittua treffit pellolle. Ajankohta oli oikeastaan sekä hyvä että huono. Nemolla oli alla kaksi päivää työajoa sekä reilu parin tunnin maasto. Nemon mittapuulla siis oikeasti rankat edeltävät kolme päivää. Sekä keli oli kuuma! Minä kävelin pellolle (noin 3km??) ja olin aivan hiestä märkä, kun pääsin perille. Ja niin olivat hevosetkin. Toisaalta oli kuitenkin ehkä hyvä, että ekoilla peltolaukoilla oli kaikki ylimääräinen virta poissa.

Surkealla kunnolla varustettu Nemo oli siis varsin vetämätön pellolla. Janika jo totesi pellolle päästessään, että hän on kyllä ihmeissään, jos tämä hevonen tuolla pellolla laukkaa! Onneksi minä tiesin, että kyllä se taatusti laukkaa, ja saattaa pätkittäin jopa vauhtiakin löytyä ;)

Mutta noin perus-Nemoon verrattuna meno oli silti löysää. Joka tapauksessa laukka nousi aina kun pitkin, ja laukkapätkiä taisi tulla jotain viidestä kymmeneen? Muutaman kerran perä lensi, mutta huomattavasti vähemmän, mitä olisin odottanut. 

Minä kyllä yllätyin, kun katselin Nemon menoa sänkkärillä! Ei olisi uskonut, että siinä laukkasi 4-vuotias hevonen, joka vielä ensimmäistä kertaa otti laukkaa ihminen kyydissään muutamaa askelta enemmän. Sen verran hienolta ja ilmavalta tuo laukka näytti. Olihan se raakaa ja tietyllä tapaa voimatonta, mutta ei todellakaan mitään laakamatotyyliä selkä pitkänä ja takajalat tallissa. Takapää polki ihan kunnolla alle ja hevosesta näki, kuinka se työnsi itseään voimalla eteenpäin.

Toinen minut yllättänyt seikka oli Nemon ravi! Siis vau! Piti muutaman kerran oikein hieraista silmiään, että meneekö Nemo tuolla ihan todella?? En ole ikinä nähnyt siltä sellaista ravia, mitä sänkkärillä muutama askel välillä tuli. Edes oriaikoina, kun Nemo laittoi shown pystyyn ja esiintyi muille hevosille, en ikinä muista vastaavaa ravia esiin tulleen. Olen sitä vähän harmitellutkin, etteivät Nemon liikkeet ole lainkaan samaa kastia kuin esim. äitinsä. Lotta tunnetusti osaa sen vieterikavioravin, mistä aiemmassa postauksessa oli puhettakin. Muutenkin Lotan ravi on paljon ilmavampaa kuin poikansa. Mutta enpä enää menisi vannomaan.. Ehkä Nemolla on jotain piileviä kykyjä, jotka vasta iän ja lihasten kasvun myötä alkavat päästä esille? Vieterikaviota siitä tuskin koskaan tulee, mutta ehkä se tässä vuosien saatossa selviää, millaiset liikkeet pikku-singeristä vielä saadaan kaivettua esille.

Toivottavasti saadaan Janikaa kyytiin jatkossakin ja Nemo pääsee vähän opettelemaan lisää tätä vauhdikkaampaa menoa. Minä kyllä uskon ja tiedän, että toisena päivänä sieltä löytyy vaihteita lisää vielä astetta enemmänkin :D Tässäkin touhussa Nemon omat mielipiteet meinasivat välillä tulla vähän liikaa esille, mutta hienosti tomera kuski laittoi nuoren herran ruotuun ja Nemo joutui jälleen kerran tyytymään kohtaloonsa. 

Hienosti sujui kyllä kaiken kaikkiaan tämä ensikokeilu sänkkärillä! Ja varmasti meno tulee jatkumaan hamaan tappiin. Sen verran me jo Nemon kanssa sovittiin, että ensi syksyn kuvissa hevosella on sitten pienempi maha.. Aika hauska muutenkin sitten joskus verrata tulevia kuvia näihin kakaran ensilaukkoihin, koska kyllähän tuo hevonen tulee vielä hurjasti kasvamaan ja kehittymään. Vaan jo nyt sekä minä että muut ovat bonganneet hurjasti Lotan näköä näistä kuvista! On se vaan äitensä poika. 

Kiitos vielä Janikalle ja sovitaan pian seuraavaa kertaa!!









Välillä meinaa kaasu hirttää kiinni. Mutta onneksi tällä hevosella on erittäin toimiva jarru jos jotain.



Ööö Nemo mitä tapahtuu??



Ja nyt lähteeeeeeee



Fantti olisi vaan voinut vetää täysiä peltoa ympäri loputtomiin.

Mä en kestä <3



Pylly alle ja menoks!!

...vai pylly ilmaan ja menoks?



Onneksi nuo Nemon putkit eivät ole ihan hirmu vakuuttavaa sorttia.



















Niin kumpi päättää suunnan??











Ihan totaalisesti kaikkensa antaneena!


Samalta illalta tunnelmaa laitumella.

Hienoja aurinkoisia päiviä seuraa kyllä hienot värikkäät illat.

Lotta usvan keskellä.

Muori <3

Nappasin Helmistäkin ohimennen kuvan tallin pihassa.

Ja kun tuli tuo Lotta mainittua, kaivoinpa samalla muutaman kuvamuiston Nemon edellisistä sänkkärilaukoista äiteen kanssa :)

Nemon edelliset sänkkärilaukat vedeltiin syksyllä 2013!

Hyvin moneen kertaan.

Lotan kanssa pellolla päästelemässä, taitaa olla 2014.

Meillä oli vanhalla tallilla 34ha pelto heti tallin takana käytössä.
Nemolle ei tuottanut mitään ongelmaa jäädä pellon toiseen päähän syömään, kun äiti poistui toiseen päähän..

Ei ihan äkkiä loppunut varsalta tila juosta :D

Äiti hävisi metsäsaarekkeen toiselle puolen, kiire tuli!

Paras Lotta ja parhaita muistoja <3