maanantai 6. heinäkuuta 2015

Näyttelypaniikki

Hyi en halua. Onko pakko jos ei haluu? Ei yhtään kiinnostaisi lähteä näyttelyyn. Haettiin viime perjantaina traileri vihdoinkin lainaan kuljetustreenejä varten. Lahjakkaasti pahasti myöhässä siis, vain viikko ennen näyttelyä. Jo pelkkä koppi perässä autossa istuminen sai hyvin vastenmieliset reaktiot aikaan. Saati mikä on tunnelma sitten, kun ollaan oikeasti matkalla näyttelyihin hevonen kyydissä siellä kopissa.

Kaikki tuntuu olevan kesken ja taas kerran jäänyt viime tippaan. Eikä oikein ole motivaatiotakaan asioita hoitaa. Harmittaa tämä huono oma valmistautuminen ja hevosen valmistelu. Meidän piti käydä keväällä mätsäreissä, mutta koska silloinkaan en saanut koppia ajoissa, jäivät lastausharkat tekemättä ja reissu välistä.

En osaa yhtään arvioida, miten Nemo tulee näyttelyissä käyttäytymään. Siellä on aivan hirmuisesti hevosia, varmasti tungosta ja päivä tulee kestämään kutakuinkin aamusta iltaan. Ällöttää jo pelkkä ajatus. Voisin kuvitella, että Nemo on ihan täyskahjo, ja käytös täysin muuta kuin kotona. Luultavasti saan hävetä silmät päästäni ja puhkua naama punaisena narun päässä. Tai toisaalta se voi olla myös sama 20-vuotias pystyynkuollut ruuna kuin kotona. Tiedä sitten loppupeleissä kumpi olisi pahempi vaihtoehto..

Molemmat ovat täysin mahdollisia ja sallittuja. Mitään tämän kaltaista ei ole hevosen kanssa harjoiteltu, joten en voi olettaakaan, että se toimisi samoin kuin kotona. Itseäni voin siis vain syyttää, jos käytös on ala-arvoista. Kokemustahan täältä vain lähdetäänkin hakemaan. Ja no arvostelua tietenkin ensi sijassa. Ehkä tuomarit saavat arvostelua steppaavankin hevosen.

Tietty kelikin on surkea ja vettä sataa kaatamalla koko päivän. Tai ehkä onkin paahtava helle, tulee huono olo auringossa, nestehukka iskee ja eihän jännitykseltä mitään pysty syömäänkään. Mielikuvissani näen jo senkin, kuinka mokaan kehässä totaalisesti. Jos Nemo on pähkähullu riehuja kaasu päällä, enkä meinaa saada sitä ensinnäkään pideltyä ravissa, sen lisäksi tietty kaadun itse ja hevonen pääsee irti ja täysi katastrofi on valmis. Ehkä se saa surkeimman arvostelun ikinä ja kotimatkalla voikin sitten soitella aikaa ruunaukseen. Ehkä se ei enää kävelekään koppiin itse sisälle, vaan aloittaa vielä temppuilun kotiin lähtiessä ja lopulta nostetaan liinoilla sisälle kolmen miehen voimin. Tai voihan sitä rengas puhjeta moottoritiellä jo matkalla näyttelyihin, eikä edes päästä koko skaboihin.

Tai ehkä on mukavan lämmin pilvinen keli, matka sujuu ongelmitta, Nemo käyttäytyy nätisti ja sopivan orimaisesti, saa kivan arvostelun ja selvitään ehjinä ja tyytyväisinä myös takaisin kotiin. Onhan tämäkin mahdollista, mutta pessimisti ei pety.



 

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Sukuloimassa

Blogin Facebook-sivuja seuraavat saattoivatkin jo arvata, ketä kävin tapaamassa kuluneella viikolla. Vaan niille, jotka eivät vielä tiedä; osaatteko veikata kuvien perusteella, kummalle meidän pojistamme nämä kaksi vuonohevosta ovat sukua ja mitä sukua? Sen verran voin kertoa, että hyvin läheisistä perhesuhteista on kyse, ja ainakin minun silmääni yhdennäköisyys on ilmeinen ;)

Siellä he laiduntavat kuin parhaat ystävät. Sellaisia taitavat ollakin.

Hei joku saapuu, pian tervehtimään! Käytös oli likimain samanlaista kuin meidän pojillamme.

6-vuotias (selvästi ihanaa laidunlomaa viettänyt) ori

Sekä 2-vuotias ruuna.

Seuraa perässä poikani, mennään pian vastaan.

Okei iskä, otan vaan eväät mukaan.

Ah mikä tukka ja mikä ihana lyhyt ponimainen pää ja turpa - kuten vuonohevosella kuuluu ollakin!

Ensin turkki kuvauskuntoon!

…ja kuvaaja kiittää.

Onneksi toinen puoli säilyi puhtaana.

Oi mikä maisema ja oi mikä hevonen! 

Hän on vaan niin upea. Laidunmahasta ja laidunkuorrutuksesta huolimatta! ;)

Siinä he ovat, isä ja hänen 2-vuotiaat poikansa. Kotalan Trollprins, Trollguten 10F ja Valhallan Nemo