Kaksitoista kinttua kopissa

4/01/2012 11:00:00 ip. marjo 4 Comments

Viivasuora tie vaan jatkuu...

Ja nyt on pakko todeta: onneksi on lunta! Jostain hyökkäsi taas paukkupakkaset niskaan (aamulla tallille lähtiessä mittari näytti -9), mikä tarkoittaa sitä, että jokapaikka on jäässä. Lähes koko lenkin oli onneksi pehmeää hankea, mutta niissä paikoin, missä tie on sulanut, alla olikin kivikova pohja. Varsinkin tuo meidän tappavan pitkä suora kivinen soratie muuttuu heti karmivaksi maastopätkäksi, kun siitä lumet häviää.. Onneksi kun sen viitsii tarpoa ja lähtee vähän kauemmas eri reiteille, pääseekin ihanille edes vähän pehmeämmille metsäteille :) (juu, olen edelleen erittäin kateellinen keski-suomen ja pohjoisen hiekkapohjaisista maastoista..)

Kunnes päästään pehmeälle metsätaipaleelle.

Mie olen aina haaveillut hevosesta, jonka kanssa voisi kierrellä ympäri maita ja mantuja. Tosin haaveissa ei taida koskaan esiintyä suomalainen kitukasvuinen talousmetsä, kivikkoiset tiet ja junaradat... Mutta maisema nyt olkoon sivuseikka, tärkeämpi on haaveissa esiintyvä (vuono!)hevonen. Hevosen kanssa kierrettäisiin yhdessä tutkiskelemassa uusia polkuja, peltoja, kahlattaisiin vedessä, makoiltaisiin niityillä ja ratsastettaisiin auringonlaskuun ;) Noin kuvainnollisesti. Luottaisin hevoseen täydellä sydämellä, se olisi aina innoissaan lähdössä lenkille, liikkuisi reippaasti, mutta samalla rennon rauhallisesti ja veisi minut mihin tahansa hetkeäkään epäröimättä. Kuvittelin vuosien ajan, että Blakkenista (Lotan edellinen varsa) minulle vielä kasvaa tällainen kaveri hevosen loppuiäksi..

Hankitreeniä vielä huhtikuussa.

..mutta nyt Lotan kanssa maastoillessa tajusin, että tässähän minulla jo on sellainen hevonen. Mitä tässä nyt enempää osaisi kaivata. Lotan kanssa on koluttu uskomattomat määrät ties mitä ryteikköä ja pajupuskaa, kalliokiipeilyistä ja moottoritien ylityksistä/alituksista puhumattakaan. Sen kanssa pystyy lähtemään mihin tahansa, ja aina tamma kulkee luottavaisena ja korvat hörössä eteenpäin. Ainoan rajoituksen tuo fysiikan lait, ihan mistä tahansa ei kompurajalkaista puolen tonnin paikoista elukkaa kannata kehottaa kulkemaan. Mutta voin kyllä todeta, että Lotta on kaikkea sitä, mitä maastoratsulta ikinä voisi toivoa. Taas tultiin uusia metsäteitä turbovauhdilla upeaa pitkää ravia ja innokasta laukkaa venyttäen. Ja välillä taas talsittiin kotia kohti löysin ohjin hevosen pärskiessä tyytyväisenä pää rennosti alhaalla. On se vaan ihana :)