Vieläkö muistat meidät?

3/28/2017 08:44:00 ip. marjo 0 Comments

Tämä blogi on ollut pystyssä yli viiden vuoden ajan ja siihen aikaan on mahtunut paljon. Muistatteko vielä ne vuodet, jolloin asuin ja opiskelin Keski-Suomessa ilman omaa hevosta? Ajat ennen Nemon syntymää? 

Noihin aikoihin blogissa esiintyi useampaankin otteeseen vuonohevosruuna Kalino, jota kävin ratsastamassa ja ajamassa joskus Kalinon omistajan kanssa ja joskus itsekseni tai muiden kavereiden kanssa. Kaltsun luo oli vaan matkaa kymmeniä kilometrejä, ja autottomana opiskelijana lähinnä kulkeminen rajoitti harrastusta. 

Entä muistatteko Blakkenin? Blakke ei ole varsinaisesti koskaan esiintynyt blogissa säännöllisesti, mutta vuosien varrella yhdessä jos toisessa yhteydessä on tullut Blakkeniin viitattua. Itse asiassa perustin ensimmäisen blogini aikoinaan kertomaan elämästä Blaken kanssa, ja vuosi oli tuolloin 2006! Valitettavasti tämä blogi ei pitkään elänyt, sillä tuolloin bloggaaminen oli vielä niin uusi ja harvinainen asia, että koin olevani aika lailla yksin blogini kanssa.. Pidin kuitenkin Blakelle omia kotisivuja, ja sinne sitten kirjoittelin useasti päiväkirjaa blogin tapaan.

Blakke on siis Nemon ja Popin isoveli, vuonna 2003 syntynyt ruuna. Viisi ensimmäistä vuotta elämästään - aina syntymästä alkaen - Blakke oli kuin oma hevoseni. Viisivuotiaana se myytiin, enkä voisi olla onnellisempi kodista, johon rakas kultamussukkani pääsi. Ihan hullua ajatella, että Blakke on tosiaan ollut nykyisellä omistajallaan jo kohta kymmenen vuotta! Pyrin aina välillä käymään poikaa moikkaamassa, ja aina omistaja toivottaa minut yhtä lämpimästi tervetulleeksi. Hän ei edes päässyt itse paikalle kun kävin, mutta kehotti vapaasti menemään sinne vaan omaan kotiinsa hevosia tervehtimään :)

Ja on tämä maailma pieni, sillä Kalino ja Blakke asuvat nykyisin hyvin lähellä toisiaan! Huvittaa suorastaan ajatella, että jos vielä kävisin Kalinolla ratsastamassa, voisi sen ottaa vaikka yhteislenkille Blaken kanssa. Hassu elämä.

Valitettavasti kuvauskeli tällä reissulla oli kaikkea muuta kuin hyvä, räntää tuli enemmän ja vähemmän taivaan täydeltä.

Nykyisin oman hevosen omistajana tapaan selvästi vähemmän muita vuonohevosia kuin "entisessä elämässä". Kummasti sitä siis sokeutuu katselemaan pelkästään Nemoa ja Rouskua. Jonkinlainen kulttuurishokki meinaakin usein iskeä, kun muita vuoniksia tulee vastaan, vaikka olen kymmeniä (satoja??) vuonohevosia elämässäni tavannutkin. 

Järkytyin jo pelkästään Kalinon nähdessäni - kuinka se on pieni! En todellakaan muista, että olisin koskaan ajatellut Kalinon olevan mitenkään erityisen pieni kooltaan, on sen säkä kuitenkin 144cm. Mutta koko Kalinon kroppa, pää, selkä, peppu, rinta, jalat, kaikki tuntui ja näytti niin pieneltä Nemoon verrattuna. Onhan Kalinolla toki jo ikääkin, mikä alkaa näkyä selän laskemisena ja lihaskunnossa, mutta on se silti vielä hyväkuntoinen ja hyvässä tikissä oleva hevonen! 

Ja kas kummaa, kun Milja kiipesi selkään ja vanha herra alkoi liikkua, eipä se enää niin pieneltä näyttänytkään ;)  Tämä ruuna taisi olla nyt 17-vuotias, eikä tuo vuonohevoselle ole ikä eikä mikään. Melkein voisi sanoa, että parhaat vuodet käytön ja osaamisen kannalta alkavat olla käsillä. 

Blakkekin on tosiaan siis jo 14-vuotias. Ihan käsittämätöntä! En tiedä muistaako hevonen vielä minut, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että kyllä se muistaa? Blakke oli kaukana tarhan perällä kun menin paikalle, ja kun huusin sitä, tuli se kiireellä ravilla portille. Toki se voi tehdä saman aina kun joku tulee paikalle, en voi tietää :) 

Meillä oli Blaken kanssa varsasta saakka tapana nuuskutella toisiamme sieraimesta sieraimeen. Monesti pidettiin oikein pitkiä puhalteluhetkiä, jolloin Blakke nuuskutti minua turpa nenässä kiinni ja itse puhaltelin hiljakseen ilmaa takaisin. Edelleen kun kyykin maassa ja yritin ottaa kuvia hevosista, tuli Blakke ja työnsi turpansa minun nenääni kiinni. Siinä sitten nuuskuteltiin.

Sain tosiaan juosta tarhassa hevosia karkuun, jotta edes sain ne kokonaan kuviin. Nämä kun kipittivät vaan kantapäillä perässä mihin ikinä meninkin. Lopulta ne jäivät hölmistyneinä vierekkäin seisomaan ja tuijottamaan, kun otin spurtin karkuun ja miltei istahdin saman tien lumihankeen, jotta ehtisin saada kuvia ennen kuin he ovat taas minun niskassani kiinni. Ai miten niin seurallisia nämä vuonohevoset??