blogitalli ,

Popin kirje pukille

12/12/2014 09:03:00 ap. Siri 12 Comments

Tämän kertaisena kirjoittajana blogin yksi päätähti(nen) Rousku.
* * * * * * * * * *

Hirnahdus ja poronsarvieni naksautus teille lukijat!

Jouluntaika saa sarveni kasvamaan aina juuri ennen aattoa.

Jotkut teistä ette taida tietääkään, mutta olen itseasiassa joulupukin kuuluisin poro, Petteri Puna(jauho)turpa vai mikä se nyt on. Tai no itseasiassa nenäni on toistaiseksi pysynyt varsin valkoisena, mutta sarvet minä jouluisin saan ja siksi olenkin tavoitteellisesti yrittänyt saavuttaa joka vuosi tätä etuoikeutettua kunnia tehtävää pukin reen vetäjänä. Ensin alkuun olin kuulemma liian pieni ja sarvenikin olivat vielä silloin onnettomat nysät ettei niitä juuri edes näkynyt etutukkani alta. Toisena vuotena olin liian raakile ja kokematon ja olisin voinut kuulemma hutiloida pukin reen kumoon (korvatunturin väki ei tainnut tietääkään, että sen teksisin vasta paljon myöhemmin), mutta kolmannen joulun lähestyessä sain vihdoin tavata työnantajani itse joulupukin ja pääsin jopa testaamaan miten siinä reen etunokassa oikein ollaankaan. Henkeni edestä olin juossut koko syksyn äidin vaunujen perässä haastaen ohikiitäviä napapiirin pikajunia ja merkinnyt reissuvihkooni missä torpassa asui niitä kilttejä pilttejä ja missä niitä ei niin kilttejä kultahapsia. Niiden talouksien pellavapäille jotka kesänmittaan pyöräilivät räkänokkineen edes vilkaisematta kaihoisia katseitani ruohottoman tarhani takana olin merkannut nopeimpien käyntien listaan. Naapurin mummon porkkanan tuoja lapsenlapsille olin puolestani varannut aatoksi pisimmän käyntiajan.

Oma henkilökohtainen tonttutyttöni viemässä minua ja äitimuoria pukkia tapaamaan.
Kuva: "Joulupukki"
Pukki nappasi minut kainaloonsa viime vuonna ja sanoi,
että ensi vuonna voin olla yksi hänen kärkiporoistaan,
koska olin harjoitellut niin kovasti.
Pukki kehui, että olin harjoitellut tasaisen ahkerasti koko vuoden (jos nyt ei kesälomaa lasketa), mutta pelkän rekiaihion vetäminen vasta vuoden loppuvaiheilla ei vielä riittänyt tähän vastuulliseen tehtävään. Joten hänen viimeiset sanansa ennen aattoa 2013 jäivät kaikumaan pyrstötähteni taakse," ehkä ensi vuonna Poppari (eikun siis Petteri), ehkä ensi vuonna". Vuoden vaihduttua otin hänen sanansa kirjaimellisesti. Olin päättänyt vetää pukin rekeä ensi jouluna vaikka se hieman pelottikin, mutta kaikki ei sitten mennytkään ihan niin kuin piti. Olin harjoitellut reen edessä könöttämistä tonttutyttöjen valjastaessa ja riisuessa minua salamannopein ottein ja toiminutkin tässä varsin mallikkaasti kunnes koitti se surullisen kuuluisa päivä jolloin mikään taivaan tähdistä ei osoittanut oikeaan suuntaan. Typerä tonttutyttö, karkaileva porotokka viereisessä tarhassa ja poroja elävältä syövä reki, tarvinneeko muuta enää sanoakaan? Lopputuloksena reen perässä jonkinmatkaa raahautunut kauhistunut tonttutyttö, lommoutunut tonttutytön menopeli, tallinseinään paiskautunut pukinreki, kolmeen osaa pirstoutunut aisapari ja henkihieveriin joutunut Petteri Punaturpa eli minä! Tuona kammottavana päivänä (josta voitte lukea lisää täältä) päätin etten koskaan enää halua johtaa pukin rekeä joka syö pieniä keltaisia poroja aamupalaksi! En koskaan! Uskoni joulunhenkeen oli mennyt. Miksei kukaan voinut kertoa, että reki voi tarttua kiinni kylkiin ja pitää ihan julmetonta ääntä perässä roikkuessaan? Jos olisin sen tiennyt olisin ehkä saattanut tänä vuonna toimittaakin perille pari pakettia mahdollisen punaisen nenäni loisteessa kunhan olisin ensin saanut totutella siihen lisää. Joskus ne nallekarkit eivät vain mene tasan.

Näin pitkälle mä jo pääsin Petterin urallani.
Sisarukset kytissäkin ja kaikkee.

Vuoden mittaan neuvoteltiin tonttutytön kanssa siitä pitäisikö meidän kuitenkin vielä yrittää vai ei? Olisiko reen etunenässä juokseminen sitten lopulta kuitenkaan se minun juttu? Saisinko ikinä toimitettua perille yhden ainokaistakaan pakettia ilman ettei pukki kyydissäni saisi sydänkohtausta matkalla? Tiesimme molemmat jo tässä vaiheessa vastauksen. Pukkihan oli ainakin jo kolmesataa vuotta vanha ellei jopa enemmänkin, eihän se kestäisi moista menoa kahta sekuntia kauempaa. Varmaan tukehtuisi partaansa jo ensimmäisen kilometrin aikana ja minä sekoisin punaisiin sukkiini jo kotipihassa. Tänä vuonnakaan en saisi siis pukin rekeä vetää (turvallisuus syistä), mutta sen sijaan saisin kirjoittaa hänelle listan joululahjatoiveistani. 

Sinäkin voit osallistua haasteeseen.Ohjeet löytyvät kuvaa klikkaamalla.

Blogitallin väki nimittäin lähetti minulle haasteen johon osallistumalla saattaisin voittaa tonttutytölleni hänen punaisen kauhtuneen jakkunsa tilalle uuden hupparin ja mitä minä poika en tekisi omistajani eteen! Laiskaksihan minua solvataan, mutten minä välinpitämätön ole. En pure kättä joka minua ruokkii. Sitä paitsi nythän sain toivoa pukilta kuulemma ihan mitä tahansa. Kehotankin nyt kaikkia lajitovereita tai vaikka kissa-ja koirakavereita osallistumaan haasteeseen sillä tähän voi osallistua ihan kaviotonkin tyyppi, (muttei mielellään aivoton ;) tyyppi).

Niinpä vietin kokonaisen yön pihatossa pohtien mitä minulta puuttuisi. Ennalta arvattavissa olisi ollut jos olisin toivonut ruokaa. Niinkuin esimerkiksi omaa tulppaanimaata tai vadelmaveneitä niinkuin Polle (jonka suonissa muuten virtaa vuonohevosen verta), mutta minulla on kieltämättä ruokaa jo hieman liikaakin saatavilla. Leivänkänttyjäkin saan vaarilta joka ikinen viikko, että niitä riittää vielä pitkälle ensi vuoteenkin. Ei siis ruokaa. Tarvitsisinko jonkin uuden varusteen? Tonttutytön työtä helpottaakseni voisin tietysti toivoa minulle custom made-satulaa, mutta mitä hyötyä siitä itselleni olisi? Joutuisin vaan kahta ahkerammin töihin ja ihan mielummin olen vain oman elämäni villihevosena. Takkeja en tarvi sillä oma kultainen turkkini lämmittää sen minkä pitääkin ja paukkupakkasille löytyy varastoista jo ennestään poolokauluksellisia toppanuttuja ja pisteleviä hikiloimia. Ei kiitos. Uusia kenkiäkin saan pitkin vuotta heti kun vain jaksan alkaa valittaa kipeistä paljasjaloistani. Harjoja löytyy, hieroja löytyy, oma kunnosta pääasiassa huolta pitävä personal trainer (Nemo) löytyy, omia hoitajia löytyy... niin, minulta ei vain tuntunut puuttuvan mitään, kunnes keksin sen -jotakin mitä olen joka ikinen joulu toivonut, mutten koskaan ole saanut ja niin minä pistin kynän hampaitteni välissä sauhuamaan ja signeerasin kirjeen painamalla siihen oman puumerkkini. Ole hyvä Joulupukki! Muista, että olen ollut tänä vuonna hyvin hyvin kiltti pieni poni.

Pitäkää kaviot ja peukut pystyssä, että pukki toteuttaa toiveeni!
Kunnioittavasti,
Teidän

Rohan

You Might Also Like

12 kommenttia :

  1. Voi kuinka ihana teksti porolta!! Toivottavasi toiveesi toteutuu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rohan hirnuu (lue inisee -sillä se ei oikein osaa hirnua) kiitokset Veeralle ja toivoo, että kaikki sunkin toiveet toteutuu :)

      Poista
  2. Hauska teksti! :)

    Terveisin uusi lukijasi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jazy ja ihanaa, että liityit lukijaksi! :)

      Poista
  3. Ai mahtava mikä tarinan kertoja Rohan on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta kiitos Jilla!
      Rohan osaa kerran vuodessa yllättää vaatimattomuudellaan
      (siis ettei muka muita lahjoja halunnut) ;)

      Poista
  4. Ihana teksti ja aivan ihania kuvia:)

    VastaaPoista
  5. Miten 4. kuvassa näytti, että heppa oli niiiin iso? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kieltämättä Elna Popi menisi tuossa reki kuvassa jo aikuisesta hevosesta.
      Ehkä sekin vaikuttaa kun reki on aika pieni kokoinen.

      Poista
  6. Voi hyvänen aika, aivan ihana! Popiinissa on kyllä hevosbloggaajan ainesta, toivottavasti hänen juttujaan kuullaan blogissa useamminkin. :-D

    Ja nuo kuvat, onko mitään ihanampaa kuin Poppari Punaturpa äitinsä kanssa matkalla Korvatunturille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jessi, mutta mites kuule se teidän Maisa sitten?
      Melkoinen satutäti sekin :)

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.