kissat ,

Pienistä hetkistä

9/11/2015 04:17:00 ip. marjo 10 Comments

Valeria yrittää jatkuvasti osallistua postausten tekoon. Tällä kertaa sillä näytti olevan paljon kysymyksiä mielessään.

Joku kommentoi joskus aikoja sitten yhteen tallivideooni, että tekeekö Nemon innokas hoitaja Tanja kaikki työt tallilla. Olimme molemmat ihan ihmeissämme - siis mitkä työt? Kysyin tähän selvennystä, ja kommentoija vastasi tarkoittaneensa hevosen harjausta jne. Tässä vaiheessa emme enää tienneet olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Pitääkö joku oikeasti hevosen harjausta työnä?! Tämä on yksi niistä ihanista seikoista, joista juuri yritän puhua. Välillä jopa pelkkä lannan siivoaminen on ihanaa, kun molemmat pojat tunkevat väkisin mukaan ja haluavat hengata juuri siellä missä minäkin ja katsovat tarkoin vierestä mitä tapahtuu.

Pihattohevosten elämää on ihana katsella.

Päivälevon voi suorittaa joko seisten tai makuultaan.

Juuri viimeksi pihattoa siivotessani mietinkin, kuinka kamalaa olisi käydä tallilla aina siten, että hakisi hevosen tarhasta, laittaisi kuntoon, ratsastaisi, veisi takaisin tarhaan ja lähtisi kotiin. Ei ikinä! Minä teen niin paljon kaikkea muuta ja vietän aikaa hevoseni kanssa ihan eri tavoin, etten millään muotoa kokisi tällaista tapaa miellyttäväksi. Jo pelkästään se, kuinka paljon ajallisesti olen hevosten kanssa laitumella antaa paljon lisää tallilla käyntiin. Hevosten tavat ja rutiinit tulevat tutuiksi ja on helppo huomata, jos niiden käytöksessä tapahtuu muutoksia.

Pojilla on esim. pihatossa todella tarkka järjestys. Tismalliset paikat on niin pissoille, kakoille, nukkumiselle kuin syömisellekin. Sama koskee koko laidunta.

Laitumellakin nuo touhuavat jatkuvasti jotakin. Pihatto on lepopaikka ja ulkona syödään, juostaan, leikitään, tutkitaan, piehtaroidaan, katsellaan kavereita sekä paljon paljon muuta.

Mutta takaisin harjaukseen. Olen parina päivänä antanut Nemolle oikein superluokan putsaukset. Vielä kun en varsinaisesti liikuta varsaa mitenkään, on meidän ehdottomasti eniten aikaa vievä yhteinen harrastuksemme juurikin hevosen harjaus. On vaan niin ihanaa käydä hevonen läpi turpakarvoista vuohistupsuihin asti useammalla eri harjalla tarkkaan syynäten ja puunaten. Nähdä kuinka pöly lentää irti turkista, vetää harjan piikit läpi siististä ja liukkaasta hännästä, pyyhkäistä liat sieraimista ja silmien alta sekä ihailla vastaleikattua tasaista pystyharjaa. Nemo vaan nuokkuu tyytyväisenä alahuuli putoamaisillaan ja takajalkaansa lepuuttaen. Välillä se huokailee syvään. Toisinaan saatan samalla tehdä pieniä harjoituksia, esim. takapään väistöjä, kuolainten pukemista tai muuta vastaavaa. Mitä nyt voi hevonen paikoilleen sidottuna touhuta. Puhumattakaan pitkistä rapsuttelu- tai hierontahetkistä. Pelkkää rauhaisaa yhdessäoloa ilman kiirettä mihinkään.

"Joo tosi kivoja nää harjaustuokiot, voisitko nyt tehdäkin jotain etkä vaan kyykkiä siellä puhelimella tähtäillen?!"

Ihan kuin joku olisi seissyt liian lähellä harjanleikkuun aikana..

Joskus vaan unohdun tuijottelemaan tätä hevosta. Ahmin sitä silmilläni ja käyn sen läpi joka kohdasta miettien ne kaikki erikseen. Mitä hyvää ja huonoa on sen kaulassa, ryntäissä, polvissa jne.. Samaa jatkan vielä kotona kuvien kautta ;)

Rupesin muutenkin miettimään viimeksi ponia puunatessani, kuinka paljon käytän aikaa eläinten silittämiseen/rapsuttamiseen/sylissä pitämiseen vuorokaudessa. Siitä on vissiin olemassa paljonkin ihan tutkittua tietoa, kuinka vaikkapa kissan silittäminen vaikuttaa ihmiseen. Verenpaine laskee ja ties mitä, joka tapauksessa rauhoittavaa ja rentouttavaahan tuo on. Ehkä tässä oikeasti on perää? Minut tuntevat tietävätkin, että olen hyvin hillitty ja rauhallinen lähes joka tilanteessa. Hermopiuhanikin kestävät likimain mitä tahansa. Ehkäpä tähän tosiaan auttavat joka päivä kulutetut minuutit - ennemminkin tunnit - eläinten turkkeja hipelöiden?

Valeria vahtii, mitä blogissa julkaistaan.

Eilen kävimme Nemon ja Fionan kanssa tunnin reippaalla kävelylenkillä. Fiona edellä paahtoi hirmuista kyytiä eteenpäin ja Nemoa sai miltei kiskoa perässä. Äitinsä poika selvästikin. Tosin sillä erolla, että aina jäätyään liian kauas narun päähän talsimaan, ravasi Nemo minut kiinni ja takaisin vierelle kävelemään. Toki välillä Nemollakin oli varsin reipas tahti askeleissaan, kun jälleen seikkailimme pyörätietä pitkin, alikulkutunnelista läpi ja parista paikasta junaradan yli. Pakko on vaan kulkea liikenteen keskellä, jos pidemmälle maastoihin meinataan, niin ikävää kuin se onkin. Toisaalta hyvä treenata nyt ahkerasti ja mennä joka paikkaan mihin mahdollista taluttaen, oletettavasti kun samoja maastoja tullaan joskus koluamaan hyvinkin ahkerasti ratsain keskenämme.. Fionakin joutui kulkemaan hihnassa koko matkan, kun autoja meni ohi jatkuvasti hiekkatielläkin.

Lenkkiseuralaiseni.

Nemo ihmettelee, miksi pysähdyttiin kesken matkan.

Erään talon pihassa jäi nuorehko nainen postia hakiessaan tien reunaan seisomaan ja katseli hymyillen kun kävelimme kohti. Ajattelinkin hänellä olevan jotain sanottavaa, ja kohdalla tokaisi sitten, että onpa se upean näköinen. Nemoa tarkoitti tietysti (tai en tiedä jos jonkun mielestä 5-kiloinen turkkinsa pudottanut shelttikin olisi upea? :D). Onhan se Nemo hieno minunkin mielestäni. Aina välillä. Joskus taas se tuntuu niin mitättömältä töppötassulta, etten omakseni tunnusta. Onneksi se on vasta 2-vuotias. Kolmen vuoden kuluttua koko hevonen on jo täysin eri kaliiberia.. :)

Kyllä on rankkaa tää bloggaaminen, etenkin kun kaikki Valerian tekstit poistetaan ennen julkaisua! :D

Ja näiden puhelinlaatuisten kuvien jatkoksi vielä yksi kännyräpsy tallin pihasta nuotiopaikalta kentän ja laitumien suuntaan. Kyllä tässä maisemassa sielu lepää!