Melki ku oikeeta tukkijätkii


Vai eikö muka siltä näytä?

Repesin eilen ääneen nauramaan lukiessani Jillan blogista tätä postausta, jonka lopussa todettiin, että "ei kuulemma kuulu ponin töihin vetää puita perässään"! Onneksi hevosblogien hevostähdillä ei ole  somen käyttö (ainakaan vielä) kaviossa, eikä Torsten ole päässyt kertomaan Nemolle tätä asiaa :D Vaikka kieltämättä Nemon ilme pellolla oli välillä sitä luokkaa - kun se pysähdyksessä tyypillisesti kääntyy katsomaan taakseen suoraan mua silmiin - että en mää tähän kyllä allekirjoittautunut mukaan..

Vedettiin siis sekä minun että hevosen ihka ekat kerrat tukkia perässä. Aiemmin on ajettu puita vain reen kyydissä ja nuo ovat olleet kooltaan huomattavasti pienempää luokkaa. Mittasin huvikseni tämän tukin koon ja pituutta sillä oli hieman yli viisi metriä ja paksuutta tyvipäästä vajaa 30cm. Painoa ei pysty tarkoin sanomaan, mutta pikaisella lieriön tilavuuden ja puun massan laskutoimituksella vähintään päälle sadan kilon mentäisiin. Ja näkeehän sen jo tukkia katsomallakin..

Aisoihinlaitto menossa: ja aina ehtii hymyillä kuvaajalle!

Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Nemo pystyisi vetämään tukkia ja ettenkö itse pystyisi sitä ajamaan. Siis erittäin hyvillä mielin lähdin tätä hommaa kokeilemaan, vaikka ensikertalaisia oltiinkin. Ja voin sanoa, että pysyimme kyllä molempien mukavuusalueella. En laittaisi Nemoa sellaisen tehtävän eteen, joka on sille liian haastava. Vaikka välillä pitääkin koetella (molempien) rajoja ja vähän haastaa sekä hevosta että ajuria, ei tukin veto loppupeleissä ollut juttu eikä mikään.

Johan on keväisen näköistä! Pian tässäkin taas hevoset laiduntavat..

Mutta lisättäköön tässä vaiheessa tärkeä huomio: älä missään nimessä lähde kokeilemaan tällaista touhua omin päin, jos pohjatyö ei ole hyvin tehtynä! Sain kyllä itsekin huomata ajon aikana muutamat kerrat, ettei tämä mitään soitellen sotaan -touhua ole, vaikka periaatteessa helppoa onkin. 

Jo pelkkä kuorman pituus (aisat, meillä vähän turhan pitkä vetoköysi ja 5m tukki) tuo omat haasteensa ajoon, kun pitää käyttää mutkaisia reittejä tai kapeita portteja. Tukki ei suoristu perään ihan lantin päällä kääntyen. Lisäksi tukin oma massa (toistasataa kiloa) jäisellä, sohjoisella tai muutoin kaltevalla pohjalla saa tukin välillä elämään ihan omaa elämäänsä.

Takkuusajoa vesilänttien välistä kapealta kannakselta.

Hyvin maastoutuvat maisemaan molemmat.

Tässä kohden tuli tavarajuna ohi kuvan yläreunassa näkyvää junarataa pitkin.
Eka kerta kun kohdattiin juna kesken työnteon, joten menin varuksi Nemon viereen seisomaan.
Onneksi tämä on jo pikkuvarsana totutettu juniin, joten eihän se kiinnittänyt junaan mitään huomiota.

Suuri osa pellosta alkaa olla jo liian sulaa tukin vetoon..

Mitä haasteita tähän hommaan sitten liittyy? Ensinnäkin koko tukki laahaa maata, kun sitä tähän malliin pitkällä köydellä vedetään. Tukin etureuna siis kyntää uraa edellään koko ajan ja saattaa jäädä kiinni, jos eteen osuu mikä tahansa este. Totta kai ajurin on tarkkailtava tukin linjoja jatkuvasti, mutta erityisen tarkkana saa olla maaston esteiden kanssa.

Nemo kiihdyttelee vauhtia ylämäen lähestyessä.

Hienosti jaksaa.

Toinen haaste on kapeista paikoista ajaminen. Meinasin itse asiassa kolmesti ajaa tukin alas sillalta, jonka yli mentiin toiselle pellolle. Alla olevassa kuvassa piti olla ihan perus helppo sillan ylitys suoraa uraa pitkin. Siltaa pystyi lähestymään ihan kohtisuorassa, joten mitäs kummallista tuossa nyt olisi, yli vaan? Sillan päällä tukki alkoikin liiraamaan kohti reunaa, ja piti tehdä pikainen korjausliike muuttaakseen sen kurssin kohti turvallisia vesiä (ei niitä sillan alla virtaavia..). Onneksi Nemo on helppo ja varma askel kerrallaan ajettava hevonen, joten ei muuta kun liike seis ja iso korjausliike vasemmalle, jolloin saatiin tukin kurssi muuttamaan suuntaansa.

Hupsis Nemo, nyt äkkiä toinen suunta!

Hieno veto ylämäkeen :)

Hyvin tuli kuorittua tämä tukki!

Yllä olevassa kuvassa näkyykin sitten toinen suuri haaste. Alkuun tukki kulki hienosti perässä juuri niitä uria ja sitä vauhtia kun pitikin, kun kaarna jarrutti sen menoa niin hyvin. Vaan ajon edetessä tukista lähti kaikki karkea pinta irti, ja alta paljastui erittäin liukas puu. Voitte kyllä kuvitella, kuinka helposti tällainen kuorma lähtee liukumaan jäisellä pohjalla? Piti miettiä muutamaan kertaan, mihin suuntaan uskaltaa edes loivia alamäkiä ajaa, jottei tukki ota omia vauhtejaan. 

Nemon ilme, kun kuorma lähti valumaan sen ohi. Tämä totta kai aiheuttaa voimakkaan aisapaineen hevosen takajalkaan vetäessään aisoja sivuun tukin mukana. Onneksi on 500 kiloa tuossa aisojen keskellä, joten eihän tukki kauaa jatkanut luisuaan.

Joku herra olisi halunnut vaan syödä, syödä ja syödä!

Kolmas haaste olikin tukin pyöriminen oman akselinsa ympäri. En taas itse tajunnut koko asiaa, kun ajoin loivassa linjassa ylös pientä ylämäkeä. Kun tukki asettui hivenen vaakatasossa mäkeen, sehän lähti narun päässä pyörimään mäkea alas oman akselinsa ympäri. Nemon ilme oli kieltämättä taas huvittavan näköinen, kun kuorma rullaa ja kiskoo aisoja mukanaan ihan toiseen suuntaan. Helposti tuostakin selvittiin, kun tajusin vaihtaa ajolinjan kohtisuoraan mäkeä ylös, suoristui myös tukki perässä ja päästiin jatkamaan ajoa.


Nuori herra terhakkaana.

Ja vanha rouvakin menossa mukana (Zelda 13v)

Hiukka söpö ilme taas ponilla <3

Kyllä sen huomasi, että Nemo joutui jo vähän vetämäänkin.

Mutta tasaisen varmasti ja hyvällä fiiliksellä se puksutti menemään.

Sillan ajo toiseen suuntaan olikin astetta haastavampaa! Siltaa ei pystynyt lähestymään suorassa linjassa, koska olisi pitänyt tulla jyrkkä jäinen mäki alas. Oli siis pakko ajaa kulman takaa sillalle ja alkaa suoristaa tukkia vasta siinä vaiheessa, kun hevonen on jo puolivälissä siltaa. Tässä meinattiin mennä molemmista reunoista alas! Alla olevassa kuvassa on tukin suoristus meneillään, tultiin siis tuolta oikealta kuten linjasta näkyy. 

Vaan tukki ei ehtinytkään suoristua, sen sijaan se meinasi jatkaa liikettään kärjen osoittamaan suuntaan ja vasenta reunaa alas sillalta. Ehdin onneksi tämän havaita, jolloin piti tehdä niin iso korjausliike oikealle kun ikinä hevonen mahtui sillalla liikkumaan. Tämän seuraksena saatiin juuri ja juuri estettyä etupään putoaminen ja se tulikin hyvässä linjassa loppumatkan. Sen sijaan mentiin niin läheltä sillan oikeaa reunaa (korjausliikkeen seurauksena), että tukin peräpää meinasi pudota puolestaan sillan oikealle puolelle! Ei jäänyt kovin monista senteistä kiinni, ettei jäinen kalteva maa olisi valauttanut tukkia toista metriä olevaan pudotukseen..

Tässä vaiheessa ajuri taisi vielä kuvitella, että hyvin se tukki tuohon suoristuu. Kunnes huomasi, että tukin reuna lähestyy uhkaavasti sillan reunaa..

Olisi ollut kyllä mielenkiintoista nähdä, miten Nemo reagoisi, kun yhtäkkiä kuorma putoaisi (melkoisella kolinalla) perässä ja samalla oletettavasti kiskaisisi hevosta melkoisella voimalla taaksepäin. Tuskin mitenkään sen kummemmin. Kaikkeen on ajohevosen totuttava ja kaikkea voi sattua kuorman kanssa. Vaikka toki aina siihen pyritäänkin, ettei mitään sattuisi, mutta juuri näitä varten ajohevosen koulutus on tehtävä huolella ja hartaasti.

Kahdesti olen ajanut Nemon "nalkkiin" kuorman kera siten, että liike pysähtyy kuin kanan lento päin seinää. Ensimmäisellä kerralla perässä oli vanha metsäreen puolikas, joka jäi kiinni lumen alla olevaan juurakkoon. Nuoren Nemon reaktio tähän oli heittää pieni pukki! :D Sen jälkeen jäätiinkin paikoilleen rauhassa nököttämään siksi aikaa, että käsin käytiin irrottamassa kuorma. 

Toisella kertaa ajettiin kärryillä pellolla, ja oltiin menossa keväällä kynnetyltä pellolta kohtisuoraan peltotielle. En muistanut, että siellä heinän alla piilossa on kynnöstä jäänyt syvä ura. Kärryn pyörät pudota humpsahtivat uraan ja siihen jäätiin! Nemo yritti muutamaan kertaan jatkaa matkaa, mutta kärryt vaan heijasivat ees taas pientä liikettä urassa. Virpi oli kyydissä mukana ja hyppäsi jo pois, mutta edelleen vaan kärryt jatkoivat pientä nykimistä. Olin jo itsekin tulossa pois, kun Nemon ilme muuttui luokkaa "johan nyt on *piiip*", se nykäisi oikein kunnolla ja sai pyörät ylös kolosta.

Tasaisella aakeella laakella pellolla ei toki ajossa ole sen suurempia haasteita.. Eri asia onkin viedä tukki keskelle metsää.

Ajon päätteeksi kurvaus pihan ympäri ja viimeinen haaste edessä.

...tai no eipä tämä mikään haaste ollut, pieni alamäki ja jyrkkä mutka ja tukki parkkiin paikoilleen kaveritukin viereen.

 Ensi kesänä päästään taas seuraamaan, kuinka ne ihka oikeat tukkijätkät esittelevät taitojaan lammessa! Nyt on heille parikin tukkia valmiiksi kuorittuina! 

Siitä sitten mallia!

Kevätpöhinät poistettu rinnasta


Edellisessä postauksessa tuli hieman sivuttua Lotan luonnetta ja energiatasoja. Lotasta tosiaan löytyy kaikki mahdolliset vaihteet täyskahjosta turbomummosta perässä hinattavaan laiskiaiseen. Nemossa olen yhä vaan enemmän ja enemmän huomannut samoja piirteitä äitinsä kanssa! Ei ole kerta eikä kaksi, kun on tosiaan tullut sellainen olo kuin olisi Lotan kanssa liikenteessä. Varsinaisesti nämä alkoivat viime kesänä ajolenkeillä, mutta yleistyvät vaan.

Saan kuitenkin kiittää onneani siitä, että Nemo on huomattavasti paljon tasaisempi kuin äitinsä. Jos Lotasta löytyy kymmenen vaihdetta, voi Nemolle laskea niistä viisi keskimmäistä ja jättää ääripäät pois. Nemollakin kyllä eroa energiatasoissa riittää, välillä mennään kovempaa ja välillä madellaan. Harvoin päivät ovat toistensa kopioita, ja minun mielestäni on pelkästään plussaa, että hevosella riittää pilkettä silmäkulmassa. Kovin tuo on aktiivinen ja eloisa nuorimies, vaikka myös hyvin laiska osaa välillä ollakin. Vaikka Nemossa ja Lotassa on hyvin paljon samaa, ehkä nuo erot ovat myös sukupuolisidonnaisia? Tiedättehän vanhan sananlaskun siitä kuinka ruunaa käsketään, orilta pyydetään ja tammalle lähetetään kirjallinen hakemus kolmena kappaleena? Tai jotain siihen suuntaan..

Yksi yhteinen piirre äidillä ja pojalla on siinä, että myös Nemo kerää virtaa vapaapäivinään. Toki tuon hevosen käyttö on vielä ollut kokonaisuudessaan kevyttä, mutta kuitenkin säännöllistä, ja kuitenkin se on joutunut ihan kunnolla tekemään. Eivätpä esimerkiksi nuo tunnin rekilenkit maastossa mitään löysää kauraa hevoselle ole. Ennen viime viikkoa Nemolle ehti kertyä toista kuukautta ajotaukoa. Kenties pisin tauko pois valjaista koko sen ajohistorian aikana? Alkuun valjaat olivat suutarilla, ja sen jälkeen pohjat ovat olleet niin huonot, ettei perään ole saanut rekeä eikä kärryjä. Olen siis vaan odotellut viikko toisensa perään joko lumien satamista tai maan sulamista. Kumpaakaan ei ole näkynyt..

Olen toki touhunnut Nemon kanssa tässä ajotauollakin kaikenlaista. Olen vaan saanut niin huonosti apukäsiä mukaan, että kaikki tekeminen on ollut lähinnä 'naurettavan' kevyttä. Aikana ennen hokkibootseja ei päästy edes kunnolla liikkeelle, bootsit hieman auttoivat asiaa, eikä ole enää tarvinnut miettiä pohjia.

Ihan taatusti myös laitumen jäinen pohja on hillinnyt hevosten liikkumista. Aiemmin lumisella pohjalla varsin tuttu näky oli pieru-pukki-turbolaukat pitkin laidunta. Nyt kun mietin muutamia viikkoja taaksepäin, eipä ole juuri juoksentelevia hevosia näkynyt. Kyllähän ne siellä liikkuvat ja vaihtavat paikkaa kilometrien matkan päivittäin, mutta varmasti meno on kevyempää kuin sulalla tai lumisella maalla.

Niin ja eikö joka kevät meillä vähän kaikilla ala olla kevättä rinnassa? Ainakin noilla nuorilla pojankoltiaisilla?

Summa summarum: Nemolla oli vähän virtaa! Tai paremminkin sanottuna en ole ikinä nähnyt Nemossa yhtä paljon menohaluja, mitä se minulle viime viikolla ohjasajolenkillä tarjoili. Nappasin vielä sattumalta kameran tallille mukaan tuona päivänä ja kuvasin (vähän liian hämärän..) videon touhusta.


(Jos joku ihmettelee, mitä huidon siinä hevosen ympärillä, niin kalenterin oli tuuli pudonnut seinältä lattialle, ja keksin vähän "pelotella" hevosta ennen kuin nostin sen paikoilleen. Mutta eihän se mitään pelännyt. Kuten ei pitänytkään.)

Tuon videolle kuvatun päivän jälkeen minulle iski kyllä sen luokan motivaatio hevosen aktivoinnin suhteen, että nyt on pakko! En enää odottele kaveria avuksi tai en odottele parempia pohjia, vaan laitan hevosen duuniin. Silloin kun hevosella virtaa ja menohaluja riittää, ihan vikatikki on lähteä niitä purkamaan esimerkiksi reippaalla maastolenkillä. Vauhti tunnetusti lisää kuumuutta, ja aina vaan riskit kasvavat. Ainoa järkevä ratkaisu olikin keksiä hevoselle tappavan tylsää, helppoa ja varmaa tekemistä, missä joutuu samalla sopivasti käyttämään niin kroppaansa kuin vähän aivojaankin.

Palattiin eilisen epäonnisen reissun jälkeen takaisin kentälle, ja tällä kertaa otin niin raipan kuin kuormankin mukaan. Oli muuten varsin mielenkiintoista keksiä, mitä lähdettäisiin vetämään. Kiertelin ympäriinsä maatilan pihaa ja mietin, mitä saisin hevosen perään: jotain sellaista, minkä pystyy suoraan kiskaisemaan liikkeelle sen hetkisestä olinpaikastaan, tai jotain mitä jaksan itse siirtää ja lisätä siihen painoa, jos on valmiiksi liian kevyt.. Lopulta päädyin tyhjään kuormalavan päällä olevaan metallihäkkiin. Olihan tuokin vähän kevyt, mutta kun häkin eteen liikkeessä kerääntyi kasa nuoskalunta, lisäsi se mukavasti häkin painoa. Helposti häkki silti liukui jäisen kentän pinnassa. En tiedä kauanko jaksettiin pyöriä kenttää ympäri (siis niin tylsää myös kuskille!), mutta veikkaisinko että tunnin verran siellä tahkottiin? Nemo oli ihan älyttömän hyvä ja kuuliainen ajaa. Tämä treeni osui siis todellakin nappiin.

Ensimmäinen kevätpöhinän lannistus: ajo kuorman kanssa kentällä noin 1h


Pate meni ohi palatessaan maastolenkiltä ja omistaja nappasi meistä kuvan :)


Seuraavana päivänä tuli todettua, että osui todellakin nappiin eilinen liikunta! Lähdettiin kaverin kanssa Nemon ja kahden koiran kera kävelemään. Olin jo etukäteen varautunut, että minulla voi olla melkoisen vilkas kaveri narun päässä mukana, mutta mitä vielä, Nemo oli oikein kiltti ja rauhallinen oma itsensä. Ihanaa.

Toinen kevätpöhinän lannistus: talutuslenkki maastossa 9km

Toinen reipas ja toinen ei-niin-reipas lenkkeilijä.

Oli muuten hyytävää touhua, kun kotimatkalla oli suora vastatuuli ja märkää räntää satoi päin näköä.
Vielä kun menomatkalla kertynyt hiki pääsi kuivumaan kovassa tuulessa, olin luita ja ytimiä myöden
 jäässä kotiin päästessäni.


Ja eipä tätä hevosen aktivointia sovi lopettaa, kun hyvin vauhtiin on pääsemässä. Edelleen mietin, mitä voisin omatoimisesti järkevästi Nemolla tehdä. Kärryt perään! Edellisestä kärryillä ajosta onkin vierähtänyt tovi, johonkin syksyyn varmaan palataan? Tossut jalassa uskalsin lähteä hieman sulaneelle pellolle kärryttelemään. Ihme kyllä, sain jopa nykäistyä kärryt maasta liikkeelle. Ehdin jo pelästyä, että renkaat olisivat jäätyneet maahan kiinni, kun ulkona ovat. Vaikka kuinka yritin saada aikaa ajossa kulutettua, oli epätasaisen ja "liian pienen" pellon kiertäminen niin tylsää touhua, etten saanut kuin 45min kulutettua tähän tehtävään. Ravia ei voinut kuvitellakaan ottavansa, kun jo käynnissä pompin kyydissä. Tehtiin vielä rinksa tien kautta, ja vähän hirvitti, kun pohja oli peilijäässä. Onneksi kavioissa oli hyvä pito, joten kärryt tulivat kesärenkaillakin varman tasaisesti perässä.

Kolmas kevätpöhinän lannistus: kärryillä ajo 45min

Jos kyydissä olisi edes vähän mukava istua, niin tämä olisi oikein nautinnollista touhua!

Lumisella pellolla meno olikin vähän tasaisempaa.

Ja hei vielä jatketaan! Mietin kuumeisesti, mitä voisin vedättää hevosella pitkin peltoa? Kentällä ajo on liian tylsää, ja hieman sulaneelle pellolle taas piti miettiä kuorma, joka ei ihan tuhoa pellon pintaa maassa laahatessaan. Tilan isännän kanssa keksimme ratkaisun, josta oli vielä oikeasti hyötyäkin: veimme tukkijätkien tukin ajelulle! Ja hyöty tässä oli se, että ennen tukkijätkien tulevan kesän esitystä oli tukki tarkoitus kuoria kaarnasta. Se tuli kyllä hoidettua. Tämä oli Nemon (ja minun) ensimmäinen tukinveto. Ihan opettavainen kokemus oli tämäkin!

Neljäs kevätpöhinän lannistus: tukin veto pellolla reilu 1h

Pate menossa mukana.
Tältä tukki näytti vielä alkuvaiheissa ajoa..

Montakohan tuntia olen viettänyt tätä näkymää katsellen?? Mutta eipä tästä enää voisi maisema parantua.
Tuota hevosta siis meinaan, vaikka ei muussakaan maisemassa vikaa ole ;)

Ihan hauskalta näyttää tuolla Patenkin kyydissä :D

Itse asiassa tukin vetoa jatkettiin sitten myös seuraavana päivänä, mutta tästä on oma postauksensa lukuisten kuvien kera tulossa. Oli niin jännää touhua, että täytyy paneutua vielä tarkemmin aiheeseen.  Täytyykö muuten edes todeta, että eipä enää näy ylimääräisiä menohaluja hevosessa! Hän on taas oma kiltti tasaisen varma itsensä, ei tietoa ylimääräisistä touhuista tai niskojen nakkeluista käynnin ohessa ;)

Ehkäpä tässä kohtapuoliin päästään myös maastoon kärryttelemään, sen verran kovaa vauhtia näyttävät lumet ja jäät katoavan teiden pinnoilta. Mutta on tämä kieltämättä hauskaa, kun taas on niin sanotusti päästy käsiksi tekemisen meininkiin!

Lottakuvia ja -kuulumisia




Mulla on ollut niiiin ikävä Lottaa ettette arvaakaan! Tämä tamma on vaan elämäni hevonen, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Niin tärkeä ja rakas jo kuudentoista vuoden ajan. Totta kai Nemo on kovasti matkalla kohti samaa "titteliä", mutta ei meillä Nemon kanssa yhteisen neljän vuoden aikana ole syntynyt likimainkaan sellaista saumatonta yhteisymmärrystä ja upeita hetkiä, mitä Lotan kanssa on koettu. Olen saanut itsestäni nyt irti viime- ja tänä viikonloppuna sen verran, että olen pitkästä aikaa vienyt muorin lenkkeilemään. Tai itse asiassa suurin agenda oli käydä leikkaamassa hänen ylikasvanut tukkansa, mutta toki samalla pitää hieman virkistää ponia.

Poistin vahingossa kaikki kuvat pitkätukasta.. Mutta tässä parturointi puolivälissä menossa.

Lotta on aina ollut energinen hevonen. Vaikka välillä siitä onkin täällä saattanut saada kuvan, että kysessä olisi patalaiska löntys, on Lotta ehdottomasti ennemmin pirteä kuin löysä - ollut koko ikänsä! Alunperin sen piti Suomeen tultuaan mennä terapiakäyttöön, mutta siihen liian vauhdikkaana päätyi nykyiselle omistajalleen. Lottahan olisi kyllä aivan mielettömän hyvä terapiahevonen, mutta voin kuvitella, että se silloin nuorena tammana ja maata vaihtaneena onkin ollut aikamoinen menijä.

6-vuotias vasta Suomeen tullut Lotta lenkille lähdössä.
Näyttää kieltämättä siltä, ettei paljon virtaa ja vauhtia tarvi kysellä ;)

Aikana ennen Nemon olemassaoloa, kun liikutin ja treenasin Lottaa oikeasti aktiivisesti ja säännöllisesti, oli se mitä ihanin ja rennoin monitoimihevonen. Monet maastolenkit tuli heitettyä pelkkä riimu päässä ilman satulaa ja kaikissa askellajeissa - täysin hallittua kiitolaukkaa unohtamatta. Ikinä Lottaa ei ole tarvinnut pyytää liikkumaan, menohaluja on kyllä riittänyt. Mutta parhaimmillaan tuo on aina ollut erittäin kiltti ja kuuliainen pomminvarma luottoratsu.

Vaikka silloinkin, kun Lotta liikkui säännöllisesti ja suht rankasti, kyllä sen huomasi, että jo muutama välipäivä liikutukseen keräsi hevoseen turhaa pönttöenergiaa. Ei ole ihan kerta eikä kaksi, kun olen maastolenkillä kaikin voimin sahannut hevosen päätä ryntäisiin vain pitääkseni askellajin käynnissä. Ja silti on tultu milloin mitäkin raviteputusta kotia kohden räjähtämäisillään olevalla ruutitynnyrillä. Voi noita hetkiä, ei paljon naurattanut, mutta niihinkin ehti tottua! Lotta on aina ollut tamma isolla teellä ;)

Lotan kanssa on painatettu niin monet kiitolaukat sekä maastossa että pellolla, ettei pysty edes laskemaan.

...kuten myös maastoiltu rennolla ja kuuliaisella tammalla ilman mitään päävehkeitä. Nemo roikkuu tässä menossa mukana.


Sen jälkeen kun Nemo ja Rousku muuttivat eri tallille äitinsä kanssa, on Lotan liikutus vähentynyt radikaalisti. Lotan muutto nykyiselle tallilleen olikin melkein viimeinen niitti ja hevonen lähinnä jäi seisomaan. Miltei pari kolme viimeistä vuotta Lotta on lähinnä viettänyt päivät tarhassa ja yöt karsinassa seisoskellen, minkä kyllä huomaa. Onhan se välillä toki päässyt ajelulle tai ratsain liikenteeseen, mutta hyvin harvakseltaan. Koko hevonen on totta kai pudottanut lihaskuntoaan ja "kutistunut" samalla kauttaaltaan. Tämä nyt on itsestään selvää, kun 25-vuotias hevonen on kyseessä. Oikeastaan jopa ihmettelen, kuinka hyvässä kunnossa Lotta silti on! Voisi kuvitella, että tällä menolla se olisi kuihtunut jo paljon enemmänkin. Vuonohevonen on onneksi kestävä rotu ja Lotta on edelleen kaikilta osin muutoin kunnossa.

Liian söpö!

Aamusafkoilla.

Ja samalla pitää tietty kurkkia kuvaajaa.

Mutta voitte varmaan kuvitella, millaisen määrän energiaa kerää kolmisen vuotta vailla käyttöä ollut hevonen, kun se on aina kerännyt energiaa jo muutaman päivän liikutustauosta?! Meillä on turbomummo! En kyllä kykene muistamaan, että Lotta olisi ikinä ennen ollut yhtä pöhköpää ja täysillä menossa kuin nyt. Ja se energia totta kai ilmenee myös kaiken kyttäämisenä, säpsyilynä, pää taivaassa teputtamisena ja kotiin hirnumisena. Huh. Meinasi tuskan hiki nousta otsalle, kun pariin otteeseen tänäänkin mietin, mihin suuntaan tästä lähdetään ja mitä vauhtia :'D

Tämän Lotta osaa parhaiten - muitten komentamisen.

Viime sunnuntaina käytiin kävelemässä pieni maastolenkki omistajan vaunuillessa mukana. Päädyin taluttamaan hevosen kotiin, kun kyllästyin pitelemään turbomummoa kaikilla voimillani - ja silti Lotta vaan teputti ravia jokaisen askeleen pää taivaassa kotia kohden. No samaa se kyllä jatkoi myös talutettuna ja ravasi vieressä koko loppumatkan. Tänään teinkin pidemmän käyntilenkin maastossa. Vähän annoin rouvan ravailla metsässä menomatkalla, kun hän oli rauhoittunut kävelemään rentoa käyntiä pitkällä ohjalla. Kotia kohden Lotan mielestä ainoa oikea askellaji olisi ollut kiitolaukka, joten käyntiin joutui tyytymään. Törkeetä.

Menomatkalla vielä ihan kiltisti.

Lotalla on niin pitkä ja ohut niska Nemoon verrattuna.

Lotta on ollut kengättä koko talven, ja sen kyllä huomaa. Edellisestä vuolusta on tällä erää sen verran pitkä aika, ettei kavioiden malli ole ihan oikea, mutta sain silti Nemon bootsit sille sopimaan! Pohjat ovat järkyttävät nyt kengättömälle hevoselle (kuten viikkokausia..), mutta Nemon popot jalassa päästiin hyvin lenkkeilemään. Hieman on sopivuudessa ongelmia kaikkien tossujen kanssa, mutta yllättävän hyvin pärjättiin. Ostin Nemolle jokin aika sitten käytettyinä takajalkoihin hokkibootsit, joten Nemonkin kanssa on päästy nyt kunnolla lenkkeilemään, kun kaikissa jaloissa on pitoa alla.


Kotia kohden vähän eri fiiliksellä.

Tukkakin on ehkä jo vähän kasvanut viikossa?

Tämän päivän maastolenkillä toinen takatossu putosi jalasta kesken pellolla ratsastuksen.
Onneksi Lotta oli niin rento tuossa vaiheessa, että malttoi jopa syödä ja seistä paikoillaan sen aikaa, kun laitoin bootsin takaisin jalkaan.

Ei paljon mentäisi näillä pohjilla ilman pitoa kavioissa..


Kyllä metsässä sielu lepäsi! Hetken aikaa pääsin jo niihin vanhoihin ihaniin tunnelmiin, kun Lotan kanssa kierrettiin kahdestaan pitkiä lenkkejä pitkin maita ja mantuja lumisissa auinkoisissa maisemissa. On tämä hevonen ♥♥♥ 

Lenkin jälkeen jätin Lotan ulos kun kävin itse tallissa, eikös tämä tunkenut ovesta väkisin perässä :)

Hiki tuli, vaikka pelkästään käveltiin 7km. Tai itse asiassa hiki taisi tulla kotimatkan teputuksesta ja pörhöilystä..

Ihan liian kaunis!
Tilaa: Blogitekstit ( Atom )