Nemollekin Pullaa



Voihan vesisade sentäs! En taatusti ole ainoa hevosenomistaja, jolle nämä kelit ovat aiheuttaneet astetta enemmän harmaita hiuksia. Ei sateessa mitään muuta vikaa ole, mutta pohjat. Kuraa ja kuraa ja kuraa, silmänkantamattomiin kuraa. Meillä on vielä varsin onnekas tilanne sen suhteen, millaisissa tiloissa hevoset asuvat, mutta kyllähän nämä sateet silti huomattavia haasteita aiheuttavat.
Voisin kirjoitella vaikka kuinka ja paljon viime viikkojen kuulumisia, sillä olen käytännössä asunut tallilla jonkun aikaa. Tekemistä on riittänyt vaikka muille jakaa. Suurin urakka on nyt onneksi takana ja hevoset siirretty "talviteloille". Hetken aikaa niillä onkin super mahtavat oltavat, kunnes kura taas valtaa uudet kulkureitit. No on senkin jälkeen, mutta kyllähän pakkanen ja lumi saisivat nyt pikapikaa laskeutua maahan! *epätoivoinen naurunpurskahdus*
Eipä tiedä nuori herra, mihin on menossa..

Ponejaaaaaa

Ei oteta kuitenkaan tähän sen enempää tämän hetken kuulumisia, vaan palataan taas muutama viikko taaksepäin siihen hetkeen, kun Nemo pääsi tutustumaan Pullaan! Ori-Nemo olisi varmasti kirjaimellisesti halunnutkin Pullaa, mutta ruuna-Nemo valitsisi minkä tahansa syötävän version pullasta ponin sijaan ;) Nemosta on kyllä tullut niin totaalisen ruuna kuin olla voi, kesäreissulla Yli-Tokolla se oikeastaan vasta kunnolla selvisikin. Kotioloissahan Nemo on aina ollut kuin ruuna.

Nappasin molemmat hevoset tarhoistaan suoraan kentälle, joten he eivät nyt varsinaisesti ihan kuvauskunnossa olleet. Nemon mielestä Pulla oli ihana ja mielenkiintoinen, mutta Pullan mielestä Nemo ihan turha ja tylsä. Sen sijaan kentän aitojen alta pilkottavat ruohotupsut tuntuivat huutavan pikkuponia luokseen..


No mutta kukas sää sitten olet?

Pari kertaa Pulla vinkaisi ja potkaisi kohden, siinä se draama sitten olikin.

Kauhee kun Nemosta tuli ison näköinen... :D

Välillä vähän innostuttiin spurttaamaan. Tai siis aina se hetki, kun sain Pullan pään ylös ruohotupsuista.

Hihihi.

Nemon "mitä *piip* täällä taas tapahtuu" -ilme.

Tätähän se oli koko ajan.. Pulla söi ja Nemo nuuhkutti.

Tai no, pukkeja lenteli taas ihan kiitettävät määrät.

Ei hitsi vie minkä huippukivan lelun joku on jättänyt kentälle!!

Se lentää!

"Äiti saanko mäkin oman sateenvarjon, saanko saanko??"

Tuolla se pikkupulla kirmaa edessä, perään!

Pakollinen toimenpide.

Lentävä voipulla! :'D

Välillä innostuttiin ihan kimpassa.

Tutustumishetki jäi vähän lyhyeen, kun kentälle oli muuta käyttöä. Vaan eipä noissa nyt juuri tutustumista ollutkaan.. Kaikkien tallin shettisten kanssa meinasin Nemon laittaa tuttavuutta tekemään, joten näitä irtojuoksutuskuvia on luvassa vielä neljän pikkuponin verran, jee <3

Nää töyhtöpäät on ihan parhaita! Instasta löytyy videonpätkäkin kaakattavista kaveruksista :) 

Ja siinä pari shettistammaa kera reippaiden kuskiensa.

Helmi-vuohi bongasi ponin heinäapajat.

On syksyssä puolensa.. Aina silloin, kun ei sada tuutin täydeltä vettä.

Koirat näyttävät tältä joka päivä tallikeikan jälkeen. Tai oikeastaan vähän pahemmiltakin.

Kolme ihanaa vuonoruunaa



Ja nyt ne kaikki miettii, että miten niin kolme, eihän niitä ole kuin kaksi? Lotta on ainakin tähän asti ollut tamma. Enpä puhunutkaan nyt omista ruunistamme, vaan yhdestä "ex-omasta" sekä hänen kahdesta kaveristaan, eli Blakesta, Borkesta ja Arguksesta.

Pidempään blogia seuranneille Blakke on varmasti tuttu kaveri.

Miten tästä voi olla jo neljätoista vuotta..?

Kyseessä on siis Lotan ensimmäinen varsa. Puromaan Lovende Blakken. Vuonis, joka viimeistään kiskaisi minut ihan totaalisesti tämän rodun pariin. Toki Lottaa olin ihaillut jo tätä ennen, mutta Blaken synnyttyä varsasta kuin vahingossa tuli minun "oma" pikkumieheni. Sain sen kanssa touhuta kuin omani, ja viisi ensimmäistä vuotta Blakkenin elämästä se todellakin tuntui kuin omalta hevoselta.

Lakkenin oritukka <3

Tuolloin viisivuotiaana omistaja sen päätti myydä, ja vaikka olisin saanut Blaken pilkkahintaan itselleni, ja vielä saanut pitää sitä ilmaiseen, onneksi järki sanoi, ettei tuo ole minun hevoseni. Parempaa päätöstä en olisi voinut tehdä, eikä Blakke ihanammalle omistajalle muuttaa! 

Vaikka luopumisen tuska oli jotain aivan kamalaa, olen niin onnellinen siitä, kuinka kaikki lopulta kääntyi. Blakke on nyt asunut jo kahdeksan vuoden ajan nykyisellä omistajallaan, kahden muun ihanan vuonoruunan kaverina, kaikessa toimivana luottoponina ja paikan pomona. 

Yritän vähintään kerran vuodessa päästä Blakkenia moikkaamaan, tälle vuodelle visiitti oli jo toinen laatuaan. Aina sitä vaan on yhtä ihana nähdä. En tiedä, muistaako Blakke vielä minut (haluaisin uskoa, että tunnistaa kyllä?), mutta innoissaan se on ainakin vastassa joka kerta :)


Lotta ja Blakke - ekoja hetkiä yhdessä ruunauksen jälkeen.

Ja minä niin onnellisena kuin olla voi. Nämä kuvat on vuodelta 2007.

Blakke 4v syksyllä, eli samassa iässä kuin pikkuveljensä Nemo nyt <3

Siirrytäänpä muistoista kuitenkin tämän kesän kuviin. Nämäkin ovat siis jo elokuun alkupuolelta peräisin. Reissu Keski-Suomeen sisälsi Kalinolla estehyppelyiden ohella myös toisen vuonisvisiitin. Mikä hauskinta, Blakke ja Kalino asuvat lähes naapureina, joten siinä on jo kaksi hyvää syytä aina toisinaan tähän maailman suuntaan poiketa!

Sieltä se heti kipitti vastaan, kun huudeltiin! <3 

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun meinasin taluttaa Blakkenin tarhan portilta kauemmas laitumelle parempiin kuvausmaisemiin. Herra löi jarrut pohjaan! En muuten liiku. En halua portilta pois. Haluan karsinaan syömään iltaruokia. Kyllä tuli niin tuttu vanha fiilis. Olen tämän herran kanssa ihan "muutamat" väännöt aikoinaan käynyt, joten en edes viitsinyt yrittää taluttaa sitä alas laitumelle. Olkoon. Leivät esiin ja houkuttelu kehiin ;) Sopivasti hevosten omistaja tulikin samalla paikalle, ja matkaan lähti koko leipälaari. Kas kummaa, hevoset kiiruhtivat vauhdilla perässä.

Parhaat kaverukset. Vanha eläkeläisherra Borke ja Blakke.

Argus kiiruhti perään katsomaan, mihin kaverit hävisivät!

Tämä herra on toiminut jalostusorina Ruotsissa.

"Hei kuulinko leivänkannikan rasahduksen??"

On se ihana. 

Argus on kovin eri tyyppinen vuonis, mitä oma silmäni on tottunut katselemaan. Taitaa tempparamenttikin olla
hieman eri luokkaa kuin näillä kahdella muulla "vanhan mallin" vuonolla. Upea hevonen tämä kyllä on!

"Hei oottakaa mua..." Ihana symppis Borke hipsii omaa tahtiaan nuorukaisten perässä.

Nää maisemat <3

Blakke ja Borke pääsivät kuvauksia varten hetkeksi Arguksen puolelle rehevämmälle laidunlohkolle.

Kaunis mies. Blakella on minun silmääni kivemman mallinen pää kuin Nemolla ja Rouskulla. Lyhyempi ja
vahvemmat leukaperät. Enempi ponimainen. Sieraimet ovat kyllä kovin tutun näköiset..

Argus haluaisi vähän rallittaa!

Tumma vihreä, vaalea vihreä ja vuonohevonen. Aika kiva yhdistelmä,

Ja nyt kaikki villiinnytään!!

Vanhuskin vielä laittoi laukalle kamujen perässä.

Voi Argus mikä edustus :D

Lentävä ruotsalainen!

Blakke pistelee täysillä.

Yllättävän paljon siitäkin vaan vauhtia irti lähti, hih.

Argus osaa poseeraamisen taidon.

Ja erittäin upean ravin! Harmillisesti ei tullut parhaista ravipätkistä mitään kivaa kuvaa.

On nämä upeat maisemat. Laitumen toisella puolen kohoaa vielä korkeampi mäennyppylä.
Vitsit mitä mäkitreeniä sinne ratsastaa ylös. Keski-Suomi on <3
Kiitos taas omistajalle, kun saimme poiketa vierailulle! 

Vuoden viimeinen Keilakunkku


Tämän postauksen piti tulla jo viikko sitten, mutta kas kummaa, aika loppui kesken, eikä sitä ole näemmä koko viikon aikana löytynyt. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Gnist Varde, ajurina Heidi Sinda, groomina omistaja Annika Tanskanen

Viime viikonloppuna oli jälleen hevoskuvausta ohjelmistossa - ja kas kummaa - valjakkoajokisojen merkeissä. Hessi-tallilla kisattiin Keilakunkku-cupin viimeinen osakilpailu. Keilakunkku on useamman tarkkuuskilpailun sarja, jossa osakilpailujen lisäksi palkitaan parhaiten koko cupissa sijoittuneet valjakot. Luokkia on joka lähtöön niin aloitteleville hevosille kuin kuskeille myös juniorit huomioiden.

Tajusin tuossa juuri, että olen kuvannut ensimmäiset valjakkokisani vuonna 2002. Viisitoista vuotta sitten! Sen jälkeen onkin ihan muutamat kisat tallentuneet filmille.. Ja videolle.. Ja tietokoneelle. Jokin tässä kuitenkin on ihmeellistä, sillä vieläkään en ole kyllästynyt valjakoiden kuvaamiseen!

Totta kai mielenkiintoisinta valjakkoajon kuvaamisesta tekee sen, että normaalisti kisoissa ajetaan kolme eri osakoetta, jotka poikkeavat täysin toisistaan. Kouluradalla saa kuvata upeasti liikkuvia hevosia, juhlavaunuja ja lierihattuihin sonnustautuneita ajureita. Maratonilla taas rapa roiskuu eikä vauhtia puutu. Tarkkuus sijoittuu johonkin tähän välimaastoon.

Ehkä toinen hienoin seikka valjakkoajossa on hyvin eri tyyppiset kuvattavat! Ei ole kahta keskenään samanlaista valjakkoa. Hevosten rotuskaala ulottuu minishettiksistä kylmäverisiin, vaunuja on aina ravikärryistä nelipyöräisiin juhlavaunuihin. Valjaat voivat olla mitä vaan siloista maraton- tai länkivaljaisiin. Toki tietyt valjas- ja vaunutyypit ovat yleisimpiä, mutta vaihtelua on silti paljon.

Puhumattakaan siitä, kuinka ihana näitä valjakoita on katsella! Minulla ainakin silmä lepää lähes jokaisen kohdalla. Kuvien jälkikäsittely on oikeasti kamalin vaihe koko kuvauksessa, mutta siitäkin tekee mielenkiintoista se, että lähes jokaisen valjakon jälkeen on taas ihan erilaisia kuvia eri valjakoista. Voin vaan kuvitella, kuinka kamalaa olisi läpikäydä muutama sata koulu- tai estekuvaa tummanruskeista hevosista, joiden jokaisen selässä istuu valkoisiin housuihin ja tummaan kisatakkiin pukeutunut ratsastaja. No ehkä välissä voisi tuurilla olla joku musta vai valkoinenkin ratsu? Mutta ei minulla kyllä mielenkiinto riittäisi. Ainakaan viidentoista vuoden ajan.. (tässä kohtaa joku voi ehkä miettiä, millaista on läpikäydä muutama sata kuvaa vuonohevosista?? Se onkin ihan eri asia! Ja kaikki vuonohevoset ihan erilaisia keskenään :D)

Vaikka Keilakunkussa kisataan pelkässä tarkkuudessa, niin jälleen huomasin oman kiinnostukseni kuvausta kohtaan. Jotenkin vaan jaksoin taas kaivaa uusia näkökulmia kuviin. Ja ihan kivasti mielestäni paikoitellen onnistuinkin! Ihanasti myös vaihtuvat vuodenajat tuovat kuviin aina oman tunnelmansa. Vaikka keli oli synkkä ja pilvinen, se toimii tietyissä kuvissa varsin mukavasti. Kaikkein pahin vaihtoehto onkin kirkas aurinko kesäpäivänä. Niitä kuvia ei pelasta oikein mikään.

Nykyään digikameroilla kuvatessa on niin helppoa leikkiä ja kikkailla kuvilla. Sarjakuvauksella voi tulittaa vapaasti menemään vaikka kymmenen kuvaa putkeen, eikä kuvien kokonaismäärällä ole mitään merkitystä! Toista oli silloin vuonna 2002, kun ensimmäisiä valjakkokisojani kuvasin. Jokainen laukaisimen painallus oli merkityksellinen. Yhdelle filmille mahtui muistaakseni reilu kolmekymmentä kuvaa? Ja jokaisen kuvan kehittäminen maksoi rahaa. Sitä en nyt kyllä muista, paljonko yhden filmirullan kehitys kustansi, vaikka aika monta niitä tulikin kehitettyä..

Yksiin kisoihin melkeinpä piti saada tämä yksi filmirulla riittämään, sillä kukapa niitä kuvia oikeasti olisi tarvinnut? Ja raaskinut kehittää filmitolkulla? Mutta kyllähän se harmitti, kun joka ikisen hevosen (lue: söpön ponin!) olisi halunnut kuvata, mutta ei ollut siihen mahdollisuuksia. Sentään yritin(!!) pitäytyä pääasiassa oman hoitoponin kuvaamisessa.

Onneksi tähänkin ongelmaan oli ratkaisu. Aloin kuvaamaan kisoja videolle! Videokamera kulki muutaman vuoden mukana kaikissa heppatapahtumissa. Videolle sai kerätä tavaraa niin paljon kuin jaksoi, ja kyllä sitäkin sitten tuli ihan kiitettävästi. Yksissä valjakkokisoissa tallentui nauhalle kolme kertaa vaunujen kaatuminen/hajoaminen, näistä kahdella hevonen laukkasi vapauteen vaunut kumollaan perässä rämisten, ja yhdessä ajuri sai pidettyä vaunujen kaatumisen jälkeen ohjat käsissään, jolloin hevonen pyörähti vaan ohjien mitan ympäri. Olisi se ihan hienoa jatkossakin videoita enemmän kuvata, mutta sitä varten kaipaisin kyllä ammattimaisempaa videokameraa. Ja ehkä näille kuville kuitenkin on enemmän käyttöä..?

Entä kuinka moni muistaa sen ajan, kun järkkäreitä ja sarjakuvaustoimintoa ei ollut käytössä? Etenkin estekisoja kuvanneilla on varmasti kaikilla muistissa, kuinka hevoseen piti hakea tarkennus hyvissä ajoin ennen estettä valmiiksi, ja sitten juuri oikealla hetkellä esteen ylityksessä painaa laukaisin pohjaan. Tämä olikin vielä ihan helppo homma. Mutta erityisesti minulle on jäänyt mieleen juurikin Hessi-tallin kentällä kuvatut valjakkokisat. Nimittäin ravin kuvaaminen.

Digipokkarin zoomeissa ei ollut kehumista, joten jokaisesta valjakosta hyvän kuvan saaminen vaati melkoisen määrän keskittymistä. Ensinnäkin piti löytää se hyvä paikka, jossa valjakko ohittaa kuvaajan sopivassa suunnassa, sopivalla etäisyydellä ja sopivalla taustalla. Sen jälkeen, kun tämä oli tiedossa, piti laskea ravin tahti. Minä todellakin jokaisen hevosen kohdalla päässäni hyvin tarkkaan seurasin hevosen raviaskelta, ja painoin laukaisinta juuri sillä hetkellä, kun etukavio nousee korkeuksiin. Välillä näitä mahdollisuuksia ei ollut kovinkaan montaa, joten onnistua piti yhdellä laukauksella. Voin meinaan kertoa, että shettiksen ravissa kun yrittää napsauttaa sormensa juuri liitovaiheen aikana, niin se vaatii jo näppäryyttä. Mutta tulipahan reenattua! :D

Mutta jospa muisteluiden sijaan siirryttäisiin näihin tuoreimpiin valjakkokuviin. Poimin tähän muutaman otoksen kisoista.

Tällainen on minun silmääni ihan "perus" valjakkokuva. Suoraan sivulta kuvattuna, ravi suunnilleen liitovaiheessa.
Koko valjakko näkyvissä. Keilat lisäävät kivaa tuntua siitä, että ollaan tarkkuutta ajamassa.

Tämä shettis kirmasi upeasti luokkansa voittoon. Huomaa ihan perus ravivaljaljastus. 

Vähän oudompi kuvakulma takaviistosta ja vielä ulospäin kääntyvästä ponista, sekä ajuristakin puuttuu puolet.
Mutta jotenkin mun silmääni tämä vaan toimii? 

Palkintojenjakokuvat ovat kamalia! En ikinä onnistu niissä. Kaikki katsovat eri suuntiin,
ihmiset näyttävät tylsistyneiltä, hevoset lepuuttavat päitään ja takajalkojaan.
Sivusta ei mahdu koko yhdistelmä kuvaan, ja edestä tulee aina groomi selin mukaan.
Mikään ei vaan toimi.

Paitsi tällaiset iiiiiihanat upeat pikkuorhit saattavat kyllä söpistellä kivasti palkintojenjaon aikana!

Eikä aina kuvia tarvitse ottaa pelkästään radalla. Kille poseerasi niin suloisena syksyistä taustaa vasten, että pitihän
siitä ohi kävellessä kuva napata.

Harvemmin otan näitä kuvia, missä näkyisi paljon ympäristöä valjakon ohella. Keilakunkussa tämäkin toimii,
kun keiloja näyttää olevan enemmänkin radalla.

Edestäpäin otetut valjakkokuvat ovat haastavia. Hevosen liike ei näy, vaunut eivät näy, ajuri ja groomi keikkuvat
jotenkin hassusti hevosen pään yläpuolella. En näitä siis juurikaan harrasta.

Harmaassa kelissä taivas luo suuria haasteita. Se nimittäin puhkipalaa helposti, ja valjakkoa on vaikea tuoda esille.
Tässä Ismon kuvassa näyttää, kuin etualalla oleva keila olisi jäänyt siihen vahingossa.
Mutta minun silmääni se sopii siihen juurikin hyvin.
Kuvaa olisi tietty voinut vähän suoristaa, kröhöm..

Tässä oli aivan ihanan harmoninen valjakko! Nämä värit sointuvat toisiinsa täydellisesti.
Ja onhan nuo vaunutkin nyt aivan huikean ihanat..
Yritin löytää kuviin näitä syystaustoja enemmänkin, mutta valitettavasti niitä onnistui saamaan vain paikoitellen.


Ainoa toimiva malli palkintojenjakokuviin! 

Ja vielä loppuun vuonohevonen! Solsikkens Trudi osallistui Keilakunkun harjoitusluokkaan eli ohjasajoon.
Tilaa: Blogitekstit ( Atom )