Luukku 21

12/21/2013 12:24:00 ap. Siri 3 Comments

Kuka on hevosesi paras kaveri? Miksi? Kuka on sinun paras tallikaverisi? Miksi? Kuvia kehiin.

Marjo vastaa:

Ihanaa, vaihteeksi helppo kysymys, jota ei tarvitse kahta sekuntia miettiä! Nemon paras kaveri on tietty oma velipoika Rousku! Nemo ja Roppe löysivät ensimmäisinä yhteisen sävelen varsan alkaessa tutustua lauman muihin jäseniin. Rousku on vielä itsekin niin lapsi, että sen oli helppo lähteä mukaan varsan leikkeihin. 

Kesälaitumilta paluun jälkeen myös Rousku oli samantien se, jonka kanssa Nemo eniten vietti aikaa ja tuli parhaiten juttuun. Ne molemmat olivat pahnanpohjimmaisia ja muiden alkuun syjimiä porukassa. Hiltsu suorastaan nautti varsojen komentamisesta. Rousku lähtee edelleen innoissaan mukaan Nemon leikkeihin, ja välillä jopa käy itse haastamassa pikkuveikkaa taisteluihin.

Nykyisin Nemo tulee kyllä hyvin juttuun muidenkin kanssa. Skellaa ja Ylläriä se yrittää saada leikkimään, ja joskus siinä jopa onnistuu. Bambin kanssa se lisäksi rapsuttelee. Bimi ja Hiltsu eivät hyväksy varsaa rapsuttelu- eivätkä leikkikamuiksi, mutta eivät nekään sitä enää pois aja samoin kuin ennen. Nemo on sopeutunut siis todella hyvin lauman jäseneksi, eikä enää kaipaa niinkään äitiään suojelemaan muilta hevosilta kuten aiemmin.

Tosin oikeasti tietty oma äippä on Nemon paras kaveri, sitä se seuraa kuin hai laivaa, sitä on aina ikävä ja se on Nemon tuki ja turva. Mutta kuka aikuistumisen kynnyksellä oleva mies nyt kehtaisi tunnustaa, että äiti on paras kaveri?!

Meitin uusin yhteiskuvamme?? Viime talvelta siis.

Yhtä helppo tämä kysymys on, kun omaa parasta tallikaveria haetaan - no Siri, tiätty! <3

Joku kysyi kommenteissa, miten tutustuimme ja kauanko olemme tunteneet, joten ajattelin siitä nyt tähän väliin tarinoida, kun mielessä on käynyt joskus aiemminkin. Tutustuimme loppukesästä 2005 eli kahdeksan vuotta sitten. Lyhyt versio: minä marssin koirani kanssa Sirin oven taakse, tapasimme ensimmäisen kerran kun Siri avasi oven, ja minun kommenttini oli suunnilleen: "Moi, mä oon Marjo, meiän oli vissiin tarkotus mennä yhdessä lenkille?" ;)

Jos kuitenkin kerrotaan hieman taustoja.. Mie aloitin agilityn harrastamisen koirani kanssa kesällä 2005. Meidän ryhmäämme veti myöskin sheltillä kisaava Anne-Mari. Tultiin siis Anne-Marin kanssa melko hyviksi kavereiksi siinä kesän aikana, itse asiassa koiramme olivat puolisiskoja. Anne-Marin kautta sitten kuulin, että hänen kaverinsa on muuttanut tähän ihan meidän lähellemme, ja hänellä on myös shelttipentu, ja aikoo alkaa sen kanssa agilityä harrastaa. Joskus sitten sovimme, että lähdemme kaikki kimpassa lenkille; minä, Anne-Mari, Siri ja vielä eräs minun kaverini shelttiharrastaja tästä läheltä. Ja koska Siri asuu tosiaan tässä parinsadan metrin päässä, menin mie ensin hakemaan Sirin mukaan ja siitä käveltiin yhtä matkaa varsinaiselle lenkkipaikalle, missä tavattiin kaksi muuta osallistujaa. 

Ensimmäisen kerran taisin viedä Sirin ja Anne-Marin tallille jo samana syksynä? Tarkoitus oli käydä vaan koirien kanssa metsässä lenkillä, sekä ottaa samalla talutukseen mukaan 2v Blakkeni. Ja näin tehtiin. Lenkin jälkeen pakattiin koirat autoon ja olimme lähdössä kotiin, mutta Anne-Mari onnistui paukauttamaan ovet kiinni ja avaimet jäivät sisälle. Siri oli omalla autollaan, joten tuo lähti hakemaan vara-avainta Anne-Marille, jonka autossa meidän koiramme olivat. Siinä odotellessame sitten sain hyvän tilaisuuden heittää Anne-Marin hevosen selkään! Haettiin Lotta tarhasta, harjattiin se ja ilman satulaa taluttelin Anne-Maria siinä tallin lähitienoilla.

Siri tulikin pian takaisin, ja meinasi seota sukissaan kun huomasi, että A-M on päässy ratsastamaan! "Määkin haluun!!". Käveltiin A-M selässä metsän reunaan, vaihdettin Siri selkään ja lähdettiin takaisin. Muistan niin hyvin sen hetken, kun Anne-Marin kanssa käveltiin perässä ja katseltiin, kun Siri meni Lotan kanssa edellä. Niin tuo tyttö vaan laukkasi tietä pitkin ilman satulaa vieraalla hevosella ties kuinka pitkän ratsastustauon jälkeen! Huuto-nauru-kikatusta ties mitä kuului selästä hyvin äänekkäästi, ja ratsastajan horjumisesta yritime arpoa, kumpaan suuntaan se sieltä kellahtaa alas, mutta kyydissä Siri vaan pysyi, ja hymyili kuin naantalin aurinko :) Itse asiassa muistan myös hyvin, kuinka silloin myhäilin erittäin tyytyväisenä itsekseni… Jos Siri kerran uskaltaa toimia tuohon malliin Lotan kanssa, niin tästä ihmisestä mun on pakko koulia itselleni apukädet Blakkenin liikuttamiseen! Eihän tällaista tilannetta voinut jättää käyttämättä ;) Jouduin hyvin usein tekemään Blaken kanssa yksin hommia, mikä oli hieman haasteellista 2v orin kanssa, ja apukädet olivat enemmän kuin tarpeen. Emme siis tunteneet Sirin kanssa toisiamme juuri laisinkaan tässä vaiheessa, vaan Anne-Mari oli yhdistävä tekijä, mutta pian aloin pyytää Siriä tallille mukaan myös ilman Anne-Maria… Ja siitä se lähti. 

Meistä ei taida olla yhteisiä ratsastuskuviakaan juuri yhtään..

…aina vaan jomman kumman selästä nappaamia otoksia kesken lenkin.

Ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme olimme kyllä paljon enemmän koirien kautta sidoksissa kuin hevosten. Agility ja muut koiraharrastukset yhdistivät. Koulutettiin joskus yhteistä agilityryhmää, ja kun koiramme olivat agilityssä aloittaneet melko samoihin aikoihin sekä samassa säkäluokassa, käytiin monesti kisoissa yhdessä. Aloitimmekin molemmat viralliset kisat samoissa kisoissa samalla radalla, ja taisimme molemmat vielä tehdä nollaradat heti kärkeen?? ;) Siri hurahti agilityyn ihan täysin ja eteni paljon tavoitteellisemmin ja pidemmälle kuin minä.. Jossain kohti taisikin mennä niin, että miun intressini ja aikani olivat paljon enemmän hevosiin kuin koiriin painottuneet, ja Sirillä toisin päin, jolloin harrastuksemme eivät niin täysin kohdanneet. Nyt Sirillä ovat koiralajit jääneet, joten hevoset ovat meille molemmille ehdottomasti se pääjuttu. Mie kyllä yritän kaikin voimin pitää myös koiraharrastuksia jossain määrin pinnalla, mutta varsinaisen harrastuskoiran ja tavoitteellisen treenaamisen puuttuessa nekin uhkaavat koko ajan jäädä. Kyllä me silti monesti koirien kanssa edelleen yhdessä touhuamme, mutta nykyisin lähinnä vaan lenkkeillään aiempien vuosien yhdessä treenaamisen jälkeen.

Tämä taitaa olla AINOA (?) kuva, jossa olemme molemmat hevosten selässä.

Nykyään olemme Sirin kanssa todella hyvät ystävät ja lähentyneet paljon toisiamme vuosien varrella. Alkuun tilanne oli melko lailla toinen.. Mie olin 17-vuotias ja Siri 28 kun tapasimme. Itse olin siis vasta teini-iän ohittanut, ja Siri oli jo omillaan asuva itsenäinen aikuinen nainen. Minusta tuntui, kuin olisimme tulleet täysin eri maailmoista.. Siri oli uskomattoman kaunis ja eloisa ihminen. Aina niin siisti ja huoliteltu, vaatteet ja hiukset viimeisen päälle, asunto ja sisustus kuin lehden sivuilta. Itse taas en osannut tai jaksanutkaan kiinnittää juurikaan huomiota omaan ulkoiseen olemukseeni, enkä niin sanotusti tiennyt maailman menosta mitään oman kotini ja koulun ulkopuolella. En koskaan käynyt missään, olin vaan omissa oloissani, omien kavereiden kanssa tai eläinten kanssa harrastamassa. Siri oli menevä ja sosiaalinen persoona. Meillä ei ollut ketään yhteisiä tuttuja, liikuimme täysin erilaisissa piireissä.. Nykyisin tuntuu, että molemmat olemme lähestyneet toisiamme näissä asioissa, ja yhteisiä tuttujakin on vuosien varrella kertynyt enemmän. Alkuun kuitenkin tunsin itseni täysin harmaavarpuseksi Sirin rinnalla ja monesti jopa ahdsti olla Sirin lähettyvillä tämän niin täydellisen olemuksen vierellä :D Olin jopa hieman yllättynyt, kun Siri pyysi minua lapsensa kummiksi vuonna 2008, sillä en olisi tällöin laskenut itseäni mitenkään Sirin läheisimpien ystävien joukkoon… Nyt voisin niin tehdäkin? :)

Kummitädit kera kummilastensa. Itselaukaisimella.

Uskomattoman ihana ja kallisarvoinen tämä meidän ystävyytemme minulle on, siitä ei pääse yli eikä ympäri ♥ Molemmat olemme varmasti oppineet toisiltamme paljon, ja kuten sanoin, olemme ikään kuin kasvaneet yhteen vuosien saatossa. Minulta ainakin olisi jäänyt aivan hirmuisesti näkemättä ja kokematta ilman Siriä. Ja onpa noita viisaita elämänohjeitakin viime aikoina tullut Siriltä kyseltyä, kiitos kaikesta saamastani tuesta vaikeina hetkinä… 

…vuosien varrelta :)

edit. Pahoittelut kuvien lisäyksestä jälkijunassa. Meistä on ylipäätään älyttömän vähän yhteiskuvia! Johtuen ehkä ihan siitä, että aina kun otetaan kuvia, on jompi kumpi meistä kameran takana :D

Siri vastaa:

Voi apua.. tulin taas tyylilleni uskollisesti koneelle yön pikku tunneilla ja luin tietysti ens hätään Marjon kirjoituksen ja nyt en voi kuin kyynelehtiä täällä hänen kauniista sanoistaan ja miten paljon hän tuolta ekan kerran Lotan selässä hetkestäni muistikaan. Kiitos Marjo <3
Kiitos kaikista näistä vuosista ja ystävyydestäsi! Unohdit vain mainita, että jos kerta olin niin huoliteltu ja kotinikin aina niin fiini, että niin ei ole enää ja sinä menit ohi täydellisine kultahapsinesi ja enkelinkasvoinesi jo kauan kauan sitten, vaikka sellaista sinun ei koskaan ole tarvinnut tehdäkään!! Kotini kun nykyään muistuttaa hirsoshimaa, tukkani pöllönpesää ja peilistäkin aikaajoin katselee isoäitini kasvot :D mutta niin sen pitää mennäkin.
Sinä olet minun oma Katti Matikainen, mun nappula, rakas ystävä ja mentorini joten päivänselväähän se oli, että meidän poneistakin tuli bestikset.
♥
Ei muuta lisättävää.

Seuraavan päivän kysymys: Mikä on tallissasi parasta? Mikä huonointa? Kerro tallistasi sanoin ja kuvin.