historia ,

Million Dollar Horse

4/07/2016 12:23:00 ip. Siri 16 Comments


 Olen viimeksi kirjoittanut tänne viime vuoden kesäkuussa
(tähän tulis sellanen hampaat nolossa irvistyksessä oleva hymiö).
Syitä siihen miksi en aiemmin on monia. Saisin tehtyä blogihiljaisuudestani kokonaisen kirjan. Sen sijaan kirjoitan tiivistetyn bloggauksen kantaakseni säälittävän korteni kekoon myös tänä vuonna.

Nemon kuulumiset tietää varmaan kaikki aktiiviset lukijat, mutta kuka tietää mitä kuuluu Rohanille? Sille pullealle pyrstötähtipäiselle Nemon velipuolelle joka vilahtelee kuvissa kieli keskellä suuta tai turpa keskellä pyöröpaalia? Popille siis.
Minäpä kerron.

Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä kun tulin raskaaksi ja hevosen kanssa touhuaminen alkoi jäädä vähemmälle.
Kuvassa minun (rv 34) ja tyttäreni Laran vuonis-masut.

Tämä on samalla tarina siitä miten käy kun palaset eivät enää tunnu napsahtavan kohdilleen. Ei sitten niin mikään palanen. Kun aika talli-maailmasta tuntuu loppuvan kesken tai sitä ei melkein enää ole. Kun motivaatio hukkuu vaipanvaihtoarkeen. Kun arkiaskareet tuntuvat syövän kaiken jaksamisen ja rahat eivät meinaa riittää edes oman talouden pyörittämiseen. Kun omat ja hevosen ongelmat tuntuvat vain kasaantuvan etkä meinaa millään saada vyyhtiä selvitetyksi. Luovuttaminen ei kuulu sanavarastooni, mutta tulin pisteeseen jossa melkein jo niin tein.

Se tunne kun yhtäkkiä et enää pääsekään tallille samaan tapaan kuin aiemmin ja elämä on muutenkin rakennettava ihan uusiin askeliin. Mitoitettava pienen ihmisen jalkojen askellukseen. Puhun nyt "vauvastani", nyt jo yli vuoden ikään ehtineestä Romeostani.
Alkuun yritin. Puin vauvani pöllöimpään toppahaalariin. Lastasin vauvavankkurit farmarin takaluukkuun ja ajoin Rouskun luo. Yhdessä tutustuttiin vaunujen pitämään "nitinään" lenkeillä. Oli kivaa. Hevonen käveli kiltisti mukana ja vauva nukkui. Kerran kuitenkin "heitin" vauvani ojanpohjalle vaunuineen kaikkineen hienossa kaaressa ja tunsin pitkään huonoa omaatuntoa. Olinhan halunnut ottaa kuvaa Nemosta kärryjen edessä. Kääntänyt selkäni Romeolle ja unohtanut lukita vaunujen jarrut. Onni onnettomuudessa vauva säästyi hengissä ja vahingoittumattomana, mutta minä sain kolhaisun. Sattuuhan näitä. Olen rento äiti. Jonkun mielestä näitä ei missään nimessä saisi tapahtua. Tapahtuma kuitenkin jätti minuun jäljen.
Miten olenkaan ylipäätään voinut kävellä hevosen ja vaunujen kanssa samaan aikaan? Hevonenhan olisi voinut säikähtää mitä tahansa (varsinkin kun kyseessä on Rohan), kaataa vaunut ja singahtaa auton alle. Lopetin yhteiset kävelylenkit kun aloin pelätä mielikuvaani.

Tällä vaunulenkillä mieli oli korkealla eikä kukaan lentänyt yhtään mihinkään.

Henkisen jaksamisen kanttia ja talouden pystyssä pysymistä alettiin kolkutella jo viime kesänä. Jokainen äitiyslomalla oleva tietää, että raha ei puussa kasva. Varsinkin kun olin taloudessani ainut aikuinen ja ruokittavana kaksi lasta ja röykkiö karvaisia kavereita. Muistan elävästi päivän kun Rousku alkoi ontua pahasti jalkaansa ja netti oli "pullollaan" kaviokuumeisia hevosia. Ajattelen aina ensin ikävimmän kautta. Niin silloinkin. Olihan siis Rouskullakin oltava se, kun on niin lihavakin ja kaikkea. Se lienee suojamekanismini jotta olisin jo etukäteen käsitellyt asian pahimman laidan ja täten mikään sen jälkeisistä diagnooseista ei enää koskettaisi yhtä kovasti. Eläinlääkärin ohjeistuksella käytin lähestulkoon viimeiset roponi metacam-kuuriin. Äitiysrahan palkkapäivä häämöttäisi parin päivän päässä, mutta hevonen oli sillä hetkellä tärkein. Lääkityksen aloituksella katsottiin, että ensihoito on alkanut jos kyse on kaviokuumeesta. Sitten se diagnisoitiin valkoviivantaudiksi jonka hoitoa varten pulitin purkillisen "lääkesavea". Varunvuoksi hoidin kaviota ensinalkuun myös mahdollisena kaviopaiseena. Sinnikkäästi kävin hoitamassa jalkaa vauva kainalossa joka päivä. Oli ehkä hoidon seitsemäs päivä ja kauhea helle. Itsellä huoli hevosesta. Romeo parkui mustissa vaunuissa kasvot punaisina heti alkuunsa. Minä koitin olla mahdollisimman tehokas ja nopea. Kiire, itkuinen vauva, huoli ja kipeä hevonen ei ole paras mahdollinen yhdistelmä. Taiteilin jesaritossua yhteen ennätysvauhtia. Ruiskautin Rouskulle hammaslomaan lääkettä sellaisella kyydillä, että puolet lääkkeestä tursusi ulos ja tippui lattialle. Kirosanojen saattelemana pyyhkäisin isommat lääkeköntsät lattialta sormenpäihini ja hieroin ne uudestaan hevosen kielelle. Romeon itku soi korvissani kuin palopilli koirien räksyttämisestä nyt puhumattakaan. Vielä eilen ja sitä edellisinä päivinä olin kestänyt itkun kuten kunnon äidin kuuluukin, mutta tänään hänen huutonsa sai mua vain kiihtymään lisää. Aloin hermostua jo hevosellekin. Aivan kuin liiskaan mennyt teippihökötys olisi ollut sen syy ja piti aloittaa kavioon laitettavan tossun leikkaaminen ja liimaaminen alusta. Kävin välillä poru kurkussa kireänä kuin viulunkieli tuuppaamassa vaunuja ja mietin millä käsillä otan vaununpohjalle pudonneen tutin etten ojentaisi sitä Romeolle likaisilla ja lääkkeisillä sormillani. Lopulta ongin sen sieltä kämmenselilläni. Tutti lensi suusta samantien takaisin ja vauvan raivo nousi potenssiin sata. Eikäää!!! En kestä tätä. Lopulta mä istuin aitan lattialla vauva sylissäni ja vaan porasin. 
Silloin mulle tuli ekan kerran tunne, että ei tästä tule enää yhtään mitään. Mun on tästä lähtien pyydettävä apua tai pysyttävä poissa ja keskityttävä yhteen asiaan kerrallaan sen sijaan, että yrittäisin olla yli-ihminen joka selviää kaikista maailman tehtävistä ja eläimistä ja lapsista yksin.

Ei me ihan äkkiä loputa kesken jos siltä kantilta kattoo.

Jalka parantui (kun se pieni kivenmurenan aiheuttama "mustelma" oli lakannut vaivaamasta. Köh ja luojalle kiitos), mutta Rohanin "ongelmat" alkoivat vaan lisääntyä. Sen jälkeen kun tulin raskaaksi enkä enää itse uskaltautunut pallomahoineni sen selkään hommasin ratsuttajan. Selkään nousi talven 2014 aikana vieraita ja tuttuja ratsastajia. Tapahtui niitä epäonnisia sattumia mitä ei olisi saanut tapahtua, mutta minkäs teet. En missään nimessä syytä tapahtumista ketään muita kuin itseäni. Mukanamme on ollut vain äärettömän huono tuuri yhdistettynä Rohanin päänuppiin. Olemme tehneet Rouskun kanssa lähes kaiken kantapään kautta tai väärinpäin joten tämä lienee ennemminkin sääntö kuin poikkeus.
Ratsastajien selästä putoamisten seurauksena se alkoi pelätä selässä vaappuvaa ratsastajaa (siis jos siellä tapahtui normaalista poikkeavaa liikehdintää). Selkäännousun yhteydessä tapahtunut tuolin kaatuminen sen kylkeen ja ratsastajan horjahtaminen tässä yhteydessä lisäsivät ennakkoluuloja selkäännousijaa kohtaan. Pienikin rasahdus pusikossa sai sen varpailleen.
Se saattoi kentällä kieltäytyä liikumasta, lakkasi tyyliin myötäämästä mihinkään ilmasuuntaan tai sitten se kiikutti ratsastajaansa ympäri kenttää kuin susilauman takaa-ajamana. Oliko se kipeä vai mitä ihmeen temppuja nämä nyt olivat? Kuuluiko ne sen ikään? Kummittelivatko menneisyyden haamut vai pelkäsikö se oikeasti jotakin? Voin perehtyä näihin kaikkiin käytöksiin ihan omalla postauksella joskus myöhemmin, sillä kuten alussa sanoin tästä kaikesta pystyisi helposti kirjoittamaan kilometrin pituisen kirjan. 

Rohanin sydän on kultaa, mutta pää rautaa ;)

Olin jo pitkään tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että mulla ei ollut sille enää aikaa eikä rahaa. Tallikäynnit oli pikaisia heitän lannat nopeasti kottariin ennenkuin Romeo aidan toisella puolella maitokärryissä hermostuu. Minusta tuntui, että jätin hevoseni ihan yksin. Suljin silmäni sille ja sen käyttäytymiselle sen sijaan, että olisin antanut sille aikani ja haluni auttaa sitä ja myös itseäni, mutta kun ei ollut sitä rahaa, eikä sitä aikaa eikä lopulta jaksamistakaan. Minusta tuntui, että hevosen vuokraaminen tai ylläpitäjien ottaminen tässä tilanteessa olisi ollut silkkaa hulluutta. Ehkä olin väärässä, ehkä en.
Sivullisten voi olla vaikea ymmärtää miksi ylipäätään pidän sitä jos minulla ei ole aikaa siihen edes panostaa? Omaa tietoa ja taitoa siihen panostaa? Rahaa siihen panostaa? Miksen myy sitä?

Tallipoika olis mielummin kotona katsomassa teletappeja ja "vetämässä pupua korvista".

Syitä on varmaan yhtä monta kuin tapaa "päästää irti", mutta minulle se tärkein syy on aina ollut se, että kaikista vastoinkäymisistämme huolimatta se on mulle tavattoman rakas hevonen. Sen tunnearvo ei ole rahassa mitattavissa ja mun sydämessäni se on miljoonan dollarin arvoinen. Hevosen pitoa ei kuitenkaan saisi ajatella pelkästään tunteella, mutta kun se elää muuten täydellistä hevosen elämää ja nauttii jokaisesta laidun hehtaaristaan ja lajiseurastaan. Jos hevonen saisi itse valita miten tällä maapallolla eläisi niin luulen, että aika moni hevonen valitsisi Rouskun elämän.
Tosiasioille ei kuitenkaan voi mitään. Vuoden lopussa jouduin lomautetuksi ja jouduin kiristelemään heinärahoja entisestään. Olen kuitenkin sinnikkäästi taistellut ja kuunnellut omaa sisäistä ääntäni. Marjo ja Tanja ovat huolehtineet mun keltaisesta Nalle Puhistani kun mä olen huolehtinut mun pienestä perheestäni kotona.

Suuri, pyöreä, lämmin Nalle Puh.

Kokoajan takaraivossa on raksuttanut ajatus mitä sitten kun rahat ja jaksaminen ei vaan enää riitäkään? Mitä kun Popi vaan lihoo eikä kukaan liikuta sitä, kun kukaan ei halua/uskalla liikuttaa sitä?? Onko mun lopulta sittenkin myytävä se? Kuka siitä mitään maksaisi? Mitä jos se joutuu kiertoon jonain ongelmahevosena? Tai kenties mun on talutettava se teurasautoon (sillä niin, minähän tunnetusti ajattelen sen pahimman kaavan kautta)?
Ajatuksia, surullisia ja masentavia ajatuksia. Ja aina vastaus päässäni oli ei. Minä en aio luopua siitä ja sitten kuitenkin kotona laskin rahojani ja murehdin kuinka kauan mä vielä pystyn pyörittämään tätä pakkaa?

Kuten llkka Alankokin laulaa:

"Jatkaa on hyvä, kun on kädet täynnä voimaa kuljettaa tätä laivaa. Myrsky tuo vaan rikkautta tullessaan"



Ja sit mä vaan myönsin itselleni sen, että nyt mun on tehtävä ratkaisuja jotta joskus myöhemmin pystyn ehkä taas ohjata tätä paattia.
Mun lapset on tärkeintä mun elämässä ja mun on huolehdittava, että heillä on jatkossakin katto pään päällä ja onnellinen ja turvallinen äiti lähellä (äiti joka ei visko niitä ojanpohjille ja huudata niitä vaunuissa kitarisat kurkusta pullistuen).
Mä olin jo kerinnyt järjestellä asioita niin, että Rohan siirtyisi muutamaksi kuukaudeksi mun ihanan ystävän vuonisten seuraksi etelä-suomeen kesän ajaksi. Näin mä saisin lisäaikaa päätöksille ja kurottua taloustilannettani paremmaksi. Marjo kerkesi netissä huudella Nemolle uutta pihattokaveria ja oltiin vähän mielimaassa siitä, että veljekset joutuisivat eroon toisistaan. Haluttiin vielä ennen sitä koittaa yhtä oljenkortta. Josko joku ehkä haluaisikin sen kesäksi hoidettavakseen omalla tallilla?

Ja niinhän siinä kävi, että yhtenä aamuna puhelimeni soi ja luurin toisessa päässä oli Katja joka sanomalla tämän lauseen sai kyyneleet nousemaan silmäkulmiini:
"Olen saanut sun hevoselle kaksi ylläpitäjää meidän tallitiimistä!!"


Se onnentunne ettei mun tarvikaan erota siitä ja lähteä siirtämään mihinkään. Se saa jäädä kotiin ja olla edelleen pikkuveljen räsymattona ja mä voin resurssien salliessa käydä sitä katsomassa ja hoitamassa ilman joka päiväistä ahdistusta siitä, etten ehkä seuraavana päivänä tai viikkona pääsekään tallille. Joku muu huolehtii ja paijaa sitä. Joku oikeasti jopa haluaa sen hoidettavakseen, vaikka tietääkin sen historiasta.
Rohan siis siirtyi nyt toistaiseksi muiden ihmisten "vastuulle". Olen antanut sen tämän kuun alusta ylläpitoon kahdelle naiselle jotka Rohan on siis hurmannut lähestulkoon tietämättäni.

Niin, että sellaista kuuluu Rohanille. Sille pullealle tähtipäälle jonka kieli vilahtelee valokuvissa ja pää on piilossa pyöröpaalin sisällä. Ehkä jatkossa siitä nähdään ihan muunlaisia kuvia ja tarinoita ;)




Tehkäämme Rohanin kanssa yhtä tärkeitä muistoja kuin tähänkin asti:


You Might Also Like

16 kommenttia :

  1. Voi ei kuinka koskettava tarina! Ihan tuli tippa linssiin ja kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Niin ne asiat vaan järjestyy, pikkuhiljaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 elämme päivän kerrallaan...

      Poista
  2. Olipa aito ja kaunis tarina!

    VastaaPoista
  3. Ihana fiilis huokui... Kävi kyllä hyvä tuuri ylläpitäjän löytymisellä :) Jos sopimus pysyy mitenpään, voi olla sinullakin jo parempi elämäntilanne hevosen pitoon.

    Ajattelet kuitenkin oikein, oma jaksaminen ja lapset ovat aina etusijalla. Älä pode turhaan huonoa omaatuntoa, se rasittaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle sanoistasi <3

      Ylläpitäjien kanssa kävi tosiaankin onni joten pitkästä aikaa sai huokaista helpotuksesta. Pienikin apu on mulle suuri apu. Ja tämä on nyt suurin mahdollinen apu tähän tilanteeseen. Huonon omantunnon sijaan tunnenkin nyt suurta kiitollisuutta. Kaikkein parasta on, että saan silti itsekin häärätä ponini kanssa. Voisiko parempaa edes pyytää?

      Poista
  4. Anne Kaukoranta4/07/2016 8:57 ip.

    Voi sua, ei ole helppoa miettiä tuollasia isoja juttuja. Onneksi asia hoitui kivasti. Olet sydämessäni, aina <3

    VastaaPoista
  5. Voi sinnuu. <3 Hienoa, että poitsun hoito järjestyi noin hyvin. Älä pode huonoa omaatuntoa, aika pakka sulla on hoidettavana.

    VastaaPoista
  6. Niin kauniisti kerrottu.. Kaikkea hyvää teille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kauniisti kommentoitu :) kaikkea hyvää myös sinne ♡

      Poista
  7. Kostettava tarina ❤ toivon kaikkea hyvää sinne teille! Asiat järjestyy, vaikka välillä tuntuisi muurin tulevan naamaa päin. :)

    Hyvää kesän odotusta ja kevään jatkoa kaikille teille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ♥ ja ihanaa kevään jatkoa myös sinne! :)

      Poista
  8. Voi Siri ❤️lapset ovat ovat nyt pieniä ja tarvitsevat sinua,Ihan luonnollista ettet voi keretä kaikkialle.Ei tarvi potea syyllisyyttä,ihan ymmärrettävää.Asiat tapaavat järjestyä,hieno juttu Rouskulle,sai hoivaajia,joten se murhe meni menojaan.Sinulla on ystäviä ympärilläsi anna heidän auttaa tarvittaessa,inhimilliset voimavaramme voivat välillä uupua,sekin on normaalia.Olet ihana sellaisena kuin olet,muista se👌Tsemppiä arkeesi ja enkeleitä vierellesi 🍀

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.