erikoispostaus ,

Kissakuvapostaus

11/30/2015 10:51:00 ap. marjo 3 Comments

Tämä ensimmäinen kuva pikkukatista onkin ollut jo aiemmin esillä.

Ulkoilu oli alkuun ihan hurrrrrjan jännää. Eipä tuo hirmuisesti ulkona edelleenkään viihdy, jos ovi jää auki, niin hän kyllä pinkaisee siitä sisälle. Ehkä näillä keleillä on osansa asiaan.

Pöö!

Fionan ja Sofian yhteiseloa treenattiin viikon päivät. Zeldan kanssa ei yllättäen ollut mitään ongelmia - paitsi tietty kisu siäkin alkuun pelkäsi kamalasti. Kerran Fiona pääsi käymään kissaan kiinni, enkä edes itse ollut silloin paikalla, mutta onneksi kummallekaan ei jäänyt mitään traumoja kohtaamisesta. Muutoin ollaankin tutustuttu oikein reuhallisissa merkeissä.

Ihmeellinen tää ulkomaailma..

<3

Hepulikohtaus meneillään.

Välillä voidaan toki posettaa ihan nätistikin.

Zelda ei aina osaa ihan arvostaa kissan seuraa..

Pikku-maukulla taitaa olla pahat mielessä, vai?!

"Koirien" joululahjapeti on ihan kiva mesta kanssa.

…kunnes Fiona päätti, että tämä on hänen petinsä, eikä minkään kissojen, ja meni pissaamaan sänkyyn.

Kerrossänky onkin siis mitä oivallisin ratkaisu.

"OMG. Mitä TOI on?!" Jep, saatiin lunta maahan.

Pitihän sitä ihmetellä..

…tai ehkä lähinnä kauhistella :D

Katti on aina siellä missä muutkin.

And I always feel like somebody's watching me...

On se vaan kaunis Sofia.

Pisteenä iin päälle soveltuu täydellisesti sisustukseen :'D

erikoispostaus ,

Arvostusta osakseen

11/28/2015 11:55:00 ap. marjo 4 Comments

Varoitus: tämä postaus on kuvitettu varsakuvilla <3

Lisäsin yhden edellisistä talvikuvista profiilikuvakseni Facebookissa. Kirjoitin siihen kuvatekstin: "Olen tästä hevosesta niin kiitollinen, ja arvostan sitä niin valtavasti, etteivät mitkään sanat ikinä ole riittäviä näitä tuntemuksia kuvaamaan."

Tämä tuli ihan spontaanisti sydämestä, mutta samalla rupesin miettimään enemmänkin suhtautumistani tuohon hevoseen. Etenkin, kun bongasin vielä netissä keskustelun, jossa kyseltiin vinkkejä, joilla opettaa hevoselle kunnioitusta ihmistä kohtaan.


Selatkaapa nopeasti tätä blogia taaksepäin ja katsokaa uudelleen läpi edellisen postauksen talvikuvat. Ihan vaan nopeasti selaamalla. Mitä ajatuksia näistä teille herää? Jostain syystä pidän itse kuvista aivan valtavasti. Niistä mikään ei nouse kirkkaasti yli muiden. Tekninen laatu ei ole ehkä ihan parasta mahdollista. Eikä hevonenkaan ole missään "wow-miten upea" fiiliksen arvoinen. Mikä sitten tekee kuvista niin onnistuneita?

Omaan silmääni osuukin Nemon fiilis kuvissa kokonaisuudessaan. Hevonen on koko kuvakattauksessa tyyni, rento, luottavainen, rauhallinen, mutta kuitenkin aktiivinen, kiinnostunut ympäristöstään ja ennen kaikkea läsnä. Sen olemus ja ilme kuvissa on juuri sellainen, mitä hevoselle ikinä osaisin toivoa.


Tästä päästäänkin aiempaan kuvatekstiin ja siihen, kuinka korkealla arvostan tuota hevosta. Nemo on vaan kerta toisensa jälkeen todistanut, kuinka fiksu ja järkevä hevonen se on. Jos hevosen päänupissa voi olla kaikki palikat kohdillaan, niin Nemolla ne ovat tasan sillä mallilla, mitä omalta hevoseltani haluasinkin. Voin suoraan sanoa, että minun olisi todella vaikea toimia esim. hyvin äkkipikaisen, pelokkaan, tai muuten vaan kuuman ja säpäkän hevosen kanssa. Kyllä ihminen on pitkälle valmis joustamaan ja opettelemaan omia tapojaan tullakseen toimeen oman eläimensä kanssa (koirani Fiona on tästä hyvä todiste), mutta totta kai helpommalla pääsee, kun luonteet niin sanotusti kohtaavat toisensa.

Ja juuri näiden ominaisuuksien takia nostan Nemolle hattua hyvin korkealle.



Samoin tuo hevonen on kerta toisensa jälkeen osoittanut, kuinka hyvin se luottaa minuun. Myös minä luotan siihen. Toki vain tiettyihin rajoihin saakka, ja etenkin kun nuori ori on kyseessä, varotoimenpiteiden on oltava kunnossa. Silti olen monesti huomannut aliarvioineeni oman luottoni hevosta kohtaan. Voin vain kuvitella, kuinka pitkälle vielä tulemme pääsemään vuosien saatossa, jos ja kun kaikki menee hyvin ja luottamus rakentuu aina vaan vahvemmaksi puolin ja toisin.

Siinä missä minä kunnioitan hevostani, myös hevosen tulee toki kunnioittaa ihmistä. Lueskelin netistä aiemmin mainittua ketjua aiheesta, ja toki siellä oli ohjeita aina kurinpalautuksesta ties mihin poppaskonsteihin asti. Monestikaan tästä ei ole kysymys. Ylipäätään on vähän kyseenalaista puhua hevosen kunnioituksesta ihmistä kohtaan. Onko sellaista asiaa olemassakaan? Ennemmin kyse on opituista tavoista ja toimintamalleista. Hevoselle voi kouluttaa paljon asioita. Yksinkertaisinta on, kun sille opettaa hyvin talutuksen, paineelle myötäämisen, ovista kulkemisen, ihmisen väistämisen, odottamisen, paikoillaan seisomisen jne. Lista on loputon. Nämä ovat hyvin pieniä ja vaivattomia seikkoja, mutta kun hevonen ne oikeasti osaa ja tietää miten toimia, siitä voi moni jo päätellä syntyneen "kunnioituksen".


Minun ei tarvitse oikeastaan koskaan "tapella" Nemon kanssa mistään asiasta. Uskon vahvasti, että jos ihmisen ja hevosen suhde on jatkuvasti yhteenottoja - syystä tai toisesta - on jotain pahasti pielessä ihan perimmäisellä tasolla. Myönnetään, olen pari kertaa turhautunut Nemoon ja pari kertaa lyönytkin sitä. Nämä menevät ihan täysin omaan piikkiini, ja olen niistä todella pahoillani. Oma varustautuminen ei ole tuolloin ollut kohdillaan, tai olemme joutuneet tilanteeseen, johon emme olleet valmiita. Koen noista hetkistä huonoa omaatuntoa, ja toivon vahvasti, etten enää ikinä joutuisi vastaaviin tilanteisiin. En halua koskaan missään tilanteessa joutua lyömään hevostani, tai muutoin käyttämään väkivaltaisi keinoja sitä kohtaan.


Kamalin hetki oli silloin, kun Nemo oli noin vuoden ikäinen. Nostelin sen kaikki kaviot läpi, vaan viimeisen jalan kohdalla varsa alkoikin hangata vastaan. Mitä enemmän yritin nostaa, sitä vaikeammaksi homma meni, ja Nemo alkoi jo potkia minua takajalallaan. Omat hermoni paloivat siinä tunatessa, ja suutuin vaan hevoselle ja yritin pakottamalla saada jalan ylös. Hyvä etten alkanut itkeä, kun lopulta ymmärsin, mistä on kyse. Takajalassa oli pitkä viiltohaava, joka oli taatusti kipeä. Varsaan sattui koko jalkaan koskeminen, ja se yritti tästä minulle kaikin keivoin kertoa. En ole ikinä tuntenut omaa oloani yhtä pettyneeksi hevoseni seurassa. Olin itselleni niin vihainen, etten voinut kuin nöyrimmin pyytää Nemoa, että se antaisi minulle anteeksi. Olen mokannut monet kerrat, mutta onneksi hevonen on niin uskomattoman upea ja nöyrä olento, että varmasti ne sietävät nämä hölmöilytkin. Monet hevoset aivan liiaksikin..

Nemoa ei juurikaan ole koskaan pakotettu mihinkään. Se on aina saanut kertoa mielipiteensä asioihin, ja olen sitä aina kuunnellut. Melkein voisi sanoa, että tarkkailen hevosta ja sen fiiliksiä välillä hysteerisenkin tarkkaavaisesti. No en kai sentään, mutta tunnen tuon hevosen todella hyvin, ja melkein voin jo kaukaa kertoa, mitä sen päässä liikkuu ja millä fiiliksellä se on töihin lähdössä. Haluan hevoseni olevan rento ja tyytyväinen myös työnteossa ja siihen aina pyritään. Liikkumaanhan se on "pakotettu" monet kerrat, mutta vastaavasti myös kävelemään silloin, kun se olisi halunnut liikkua enemmänkin. Totesin tuossa juuri eräs päivä Tanjalle, kuinka Nemo alkaa olla uskomattoman toimiva ajettava. Sitä pystyy tosiaan siirtelemään jalan kerrallaan haluamaansa suuntaan, se reagoi pieniin apuihin parhaan taitonsa mukaan ja muutoin odottaa uusia ohjeita. Välillä se saattaa hämmentyä, jos poiketaan totutusta kaavasta (esim. ei puretakaan kamoja pois samassa kohdassa kuin ennen, vaan jatketaan matkaa), mutta koskaan se ei taistele vastaan, vänkää mihinkään suuntaan, tai ehdota omia ratkaisujaan. Tätä se ei ole tosin tehnyt koko ikänsä aikana koskaan.


Vaikka hevoseni toimii (lähes aina) juuri kuten minä haluan, en silti koe olevani millään tasolla johtaja hevoselleni. En ole tätä myöskään koirilleni saatika kissalleni. Miten voisin olla hevosen pomo, kun olen läsnä sen elämässä ehkä 5% ajasta? Se saa juosta mihin tykkää, piereskellä mihin suuntaan haluaa, syödä kun haluaa ja piehtaroida miten lystää, enkä minä ole millään tavoin puuttumassa asioihin. Miten voisin siis olla sen johtaja? Varsin huono johtaja olisin ainakin.

Kaikki vähääkään eläinten koulutukseen perehtyneet taatusti tietävät, ettei esim. susien laumahierarkiaa voi millään tasolla verrata tai ottaa avuksi koirien koulutuksessa. Samoin monet toivottavasti tietävät, ettei nykytutkimuksen mukaan lajien välistä hierarkiaa ole olemassakaan. Ihminen ei siis millään tasolla voisi edes olla hevosen johtaja. Olen itse asiassa tarkkaillut tätä asiaa monet kerrat, kun olen seurannut vapaana keskenään kuljeskelevia eläimiä eri lajeista. Näitä ovat olleet mm. hevoset, aasit, lehmät, siat, lampaat, vuohet, kanat, kalkkunat, koirat, kissat ja puput. Eivät toki kaikki kerralla keskenään, vaan useamman lajin eri yhdistelmät tästä kattauksesta. Enkä ole vielä kertaakaan havainnut lajien välillä minkään sortin hierarkkista käyttäytymistä. Toki lajit reagoivat toisiinsa tietyin tavoin, mutta yleensä yhteiselo on hyvin seesteistä. Suosittelen tarkkailemaan.


Miten hevoseni voi sitten totella minua, jos en ole sille johtaja? Eiköhän tämä tullut jo aiemman perusteella kasaan taputeltua? Vuonohevonen on siitä ihana rotu, että se on aivan uskomattoman palvelualtis, nöyrä ja ihmisläheinen rotu. Kuten eräs kasvattaja joskus totesi, vuonis antaa ihmiselleen paljon anteeksi, jos ihminen on sitä kohtaan reilu. Epäoikeudenmukaista kohtelua taas ei koskaan.

Kuten todettu, kunnioitan ja arvostan hevostani hyvin korkealle. Haluan aina antaa sille vain parasta, olla sitä kohtaan hellä, ystävällinen ja kärsivällinen. Haluan kuunnella hevostani, ymmärtää sitä ja toimia sen parhaaksi. Kaiken tämän kautta Nemo on todennut, että minun kanssani on hyvä olla. Uskallan suoraan sanoa, että se haluaa olla seurassani ja läsnä ihmisen kanssa. Se tekee ja toimii mielellään. Välillä jopa näyttää, että se oikeasti nauttii, kun pääsee esim. vetohommiin. Sille on opetettu oikeat toimintamallit, ja se tekee niiden mukaan. Se tietää mitä sen kannattaa tehdä, mistä se saa palkan tai välttää paineen. Se luottaa ihmiseen ja uskaltaa kulkea rentona mukana paikassa jos toisessa. Sitä ei ole jätetty tilanteisiin, joista sen pitäisi yksin selvitä.


En tuomitse ihmisiä, jotka komentavat hevosiaan, kouluttavat niitä kovalla kurilla ja paineella tai ilman palkkiota. Kaikkihan sen tietävät, että tuloksiin pääsee monilla eri keinoilla. Se on vaan täysin eri asia, millaiset tunnetilat hevosella liittyy koulutukseen, ja tekeekö se hommia rankaisun pelossa vai palkkion toivossa. Kehotan vaan kaikkia ajattelemaan ihan tosissaan omaa suhtautumistaan ja omia tunnetilojaan hevostaan kohtaan sekä erityisesti hevosen seurassa ollessanne. Ja samalla myös hevosen tunnetiloja ihmisen seurassa..


Minulle tuli oikeastaan aikamoisena yllätyksenä, kuinka paljon tuota hevosta todellisuudessa arvostan ja rakastan. Se on upea olento! Ajateltaa nyt sitä tosiasiaa, että lähes kymmenen kertaa ihmisen kokoinen vahva ja arka saaliseläin on valmis toimimaan pienen heikon ihmisen rinnalla, tämän tahdon mukaan, pienistä pyynnöistä ja täysin tämän armoilla. Kuinka paljon se vaatii hevoselta. Ja kuinka paljon se antaakaan ihmiselle!

Ihania hetkiä kaikille teille hevostenne seurassa. Antakaa niille kaikki se kunnia, jonka ne ansaitsevat!

hevoskuvaus ,

Kaikki ilo irti lumesta

11/22/2015 05:34:00 ip. marjo 2 Comments

Mitäpä tämä muutakaan tarkoittaisi (ainakaan meidän tapauksessamme) kuin talvisia kuvia!

Joskus on kiva vetää överiksi. Photoshoppaus siis. Vai mitä mieltä työ olette?

Sikäli mikäli kuvia ei vielä ole tarpeeksi tässä blogissa katseltu, niin laitetaan nyt muutama lisää. Rämmittiin Tanjan ja Kiian kanssa kunnon hikilenkki hyvää kuvauspaikkaa metsästäessämme. Sellainen jäi valitettavasti löytämättä, mutta toisaalta joka puolella on nyt niin kaunista, että kuvat saattoi napata miltei missä tahansa. Nemo vaan löntysti mukana tuttuun tapaansa, joten hivenen enemmän olisi saanut hevosessa olla ryhtiä ja virtaa kuvissa. Vaan mihinkä sitä heppa karvoistaan pääsisi, näillä mennään ;)

Takoitus oli oikeasti ottaa joulukuvat molemmista poneista, mutta Sirin sairastuessa parahiksi ennen kuvauksia, jäivät Siri ja Popi tällä erää kuvista pois. Samoin kaikki joulukrääsä. Toivotaan siis vielä kunnon lumikelejä ennen joulua (miten sitä automaattisesti olettaakin, että nämä lumet sulavat vielä pois..).

Samalla voisin mainita, ettei joulukalenteria tulla tänä vuonna tässä blogissa näkemään. Ei oikein riitä ideat eikä aika moisen toteuttamiseen, enkä halua tehdä mitään puolihuolimattomasti. Aattona teitä kuitenkin toivottavasti odottaa ihana joulutervehdys tavalla tai toisella :)

Nemon moodi on jo jonkun aikaa ollut tämä.

Se ei juurikaan viitsi turhia hötkyillä. Ei hommissa eikä hoidettaessa.

Miten voi hevonen olla näin syötävän suloinen?!

Metsässä rämpijät Nemo, Tanja ja Kiia.

Nemon suurimmat fanit ja meille korvaamattomat apukädet. On se ihanaa, kun pieni poni saa paljon rakkautta osakseen :)

Nemon kuvausfiilis oli tätä luokkaa..

Vaan maisema on niin nätti. Aurinkokin pilkahteli taustalla.

On se vaan ihana ja rakas pieni mies.

Ja komea kun mikä.

Vai voiko tästä olla toista mieltä?

Joo otettiin yhteiskuvia. Tää on mun mielestäni paras! :D

Paremmalta se poni yksikseen näyttää.

Hmm… Tai sitten ei?

Possujuna <3

Suurin osa kuvista on jotain tätä luokkaa, Nemo osaa kyllä edustaa :D

Oltiin mekin matkassa mukana. Ja otettiin yhteiskuviakin hepan kanssa. Jostain syystä ne jäivät julkaisematta tällä erää..

Myös siskoni lapset kävivät tallilla joulukortteja varten kuvattavina.

Ja toki samalla hepat saivat leipiä tuliaisina.