...pulleampana ja puhtaampana kuin koskaan ennen ;)

Meinasin alkujani kirjoittaa otsikoksi JENNI JA SUPERDIEETTI :D

sillä niin innoissani olen siitä, että muutoksentuulet ovat meitä taas heilauttaneet! Lienee kuitenkin ehkä maltillisempaa ilmoittaa, että Rohan on pikkuhiljaa palailemassa takaisin blogin pariin, että se ylipäänsä on vielä mukana huudeilla (ja lihoissaan), koska kaikki on pitkän aikaa ollut kiikun kaakun tai ainakin heikun keikun eikä mikään ole ollut varmaa!

Nyt uskallan sanoa, että varmaa on ainakin se, että se on aloittelemassa elämäntapamuutosta joka toivottavasti pudottaisi siitä semmoiset +kaksisataa kertynyttä liikakiloa! Motivaation lähteenä tälle kaikelle ei ole Jutta Gustafsberg vaan JENNI!

Pullea ponini kun sai jokunen viikko sitten vihdoinkin oman henkilökohtaisen hoitajan. Tiedossa on siis dieettiä ja treeniä. Rohan kun on käytännössä saanut "lomailla" vuoden päivät, laiduntaa yötä päivää ja narskuttaa vapaata heinää pihatossa mielinmäärin. Sekä tietysti "punoa juonia" ratsastajien pään menoksi ;)

Tähän yltäkylläisyyteen on siis tulossa muutos. Kun Nemo saa syksyllä uuden ponikaverin pihattoon, Rohan siirtyy "laihisjengiin" navetan taakse syömään tiheäsilmäisistä verkoista köyhempää heinää muiden ylensyöneiden lajitoveriensa kanssa. Hallelujah!!!

Ylistyshuutoja voisin huutaa kuitenkin eniten Jennin suuntaan. Haastateltuani häntä ensin puhelimitse, sitten kasvotusten ja kuultuani ja nähtyäni miten hän Rohanin kanssa toimii teki mieli tehdä pieni temppeli hänen jalkojensa juureen. "Kuriton" konini on löytänyt ihmisen jota kiinnostaa, joka ymmärtää ja joka haluaa auttaa sitä! Ihmeitä tapahtuu kun niihin jaksaa uskoa.

Olkaa siis hyvät, Rohanin uusi ihminen Jenni esittäytyy:

Olen lapsuudesta asti hevosten kanssa touhunnut, sekä ratsu- että ravipuolella. Oman hevosen sain 14 vuotiaana, ravurin josta tuli ratsu. 1,5 vuotta sitten jouduin sen lopettamaan. Oman hevosen kuoleman jälkeen ravipuolen ihmiset tarjosivat lämppäreitä mulle ratsastettavaksi ja päädyin ratsastamaan myös tallin "ongelmatapauksilla", joiden kanssa muut ei halunneet touhuta. Jonkinverran menin myös monteratsastusta silloisella hoitohevosellani. En ole täydellinen ratsastaja, mutta matkan varrella on tullut opittua monta asiaa ja monta tyyliä. Se, että hevonen on muutakin kuin helppo tätiratsu on ollut minulle aina mielenkiintoinen haaste.

Rousku on juuri sellainen. Nuori, suloinen hevonen, josta löytyy myös särmää. Olisinko voinut toivoa löytäväni parempaa näin läheltä uutta kotia? Vaikka vuonis on rotuna minulle aivan uusi ja olen aina pitänyt itseäni lämppäri-ihmisenä, Rousku hurmasi minut.

Kuulin Rouskun historiasta. Siitä, että se lähtee pakenemaan, vie ja pukittelee, pelästyy helposti ja on ollut ratsastajilla, jotka ovat olleet sille liian "kovakätisiä" eikä keväällä tulleiden ylläpitäjienkään kanssa hommat lähteneet rullaamaan siihen malliin kuin Siri olisi toivonut. Nyt olen sen kanssa päässyt jo muutaman kerran touhuamaan.

Rousku on nuori ja utelias hevonen, se käyttäytyy, kuten nuori hevonen käyttäytyy. Sillä on ollut epävarmoja ihmisiä silloin kun se olisi tarvinnut varmoja ja liian kovia ihmisiä, silloin kun se olisi tarvinnut lempeitä. Siitä selkeästi huomasi, että se säpsyi yllättäviä ääniä tai asioita. Tähän mennessä en ole tavannut hevosta, jolle jokin ihmiselle tavallinen asia ei olisi ollut joskus mörkö. On ollut ravureita, jotka eivät pelkää radan ääniä ja yleisöä, mutta jotka hyppäävät metrin sivuun ja kaksi taakse, jos näkevät postilaatikon. Tässä pätee nuorelle hevoselle se periaate, että hevonen pelkää ainakin sitä mitä ihminenkin pelkää. Jos ei itse pelkää postilaatikkoa tai vesiletkua, se täytyy myös näyttää hevoselle, että kaikki on hyvin. Rouskun kanssa kävelin ensin kentän perälle, koskin pelottavaa sähkölankakerää eikä se sen jälkeen Rouskuakaan jännittänyt, halusi vain nuuhkaista kerää. Se on erittäin hieno juttu. Useimmat hevoset tarvitsevat aika monta suostuttelua koskeakseen mörköä, mutta Rouskulle riitti, että ihminen koski ensin.

Entäpä sitten se ratsastaminen? Rousku toimii hienosti istunnalla, sillä on tosi kiva ratsastaa, vaikka alkuun yrittikin olla liikkumatta mihinkään. Kovaa treeniä Rouskun kanssa ei voi vielä tehdä, Ylipaino on huomattava, se oli hukannut kenkänsä eikä kenttä ole siinä kunnossa, että siinä voisi vauhdikasta treeniä mennä. Tosin Rousku on kyllä ehtinyt jo näyttää, että lujaakin pääsee, jos hätä tulee. Rouskulla toimii yllättäen "ravijarru" - jos se lähtee viemään, ei lisätä painetta suuhun tai päähän, vaan ohjat löysäksi. Silloin ei ole mitä vastaan painaa ja lisätä vauhtia.

Siri ihmetteli heti alkuun, että enkö käytä hanskoja? Suuri osa montéohjastajista ei käytä, sillä vetokilpaan ei hevosen kanssa kannata lähteä. Hevonen voittaa ja toisaalta, ei voi vetää suusta niin kovaa, että omiin käsiin tulisi rakot. Rousku oli selkeästi herkkä suusta, heti kun otti kuolaintuntumaa, varsinkin jos käänsi vasemmalle Rousku lisäsi vauhtia ja yritti paeta tuntumaa. Sillä kuitenkin on melko pehmeä kuolain jo, paksu kolmipala, siitä huomaa, että sitä on ratsastettu liian kovaa suusta. Hampaatkin voisi tarkistaa, ettei hampaissa ole piikkejä tai teräviä reunoja, joiden vuoksi pakenee kuolainta.

Seuraavalla kerralla kokeilin sille Nemon sidepullia, mutta vasemmalle taipuminen oli edelleen hankalaa eikä tuntumaa oikeastaan ollut ollenkaan. Tosin Rousku tykkäsi kyllä eikä säntäillyt, kuten kuolaimen kanssa. Nemon sidepull on aavistuksen liian iso Rouskulle, poskiremmeihin voisi tehdä reiän tai kaksi lisää, jotta turpahihna tulisi vähän ylemmäs, ei yhtään ohuen nenäluun päälle. Toisaalta Nemon sidepullissa on litteä turpahihna eli se on melko pehmeä apu.

Rousku on kuulemma oppinut varsana painamaan riimua vasten, joten tuo sidepull turvalla ei välttämättä ole paras ratkaisu sille. Sidepulleja on sellaisiakin, joissa turparemmi on pyöreä, punottu köysi, siinä vaikutus on kovempi, joten ohjasavut voi olla kevyempiä. Mutta sidepull toimii vain hevoselle, joka myötää paineeseen turvalla, se ei toimi, jos hevonen tukeutuu sitä vasten. Rouskulle voisi toimia jokin sellainen kuolain tai kuolaimeton josta paine tulee myös niskaan. Toisaalta uskon, että kolmipalallakin sen saa toimimaan, kun vaan käsi on pehmeä eikä jää vetämään. Vinkkinä ylipäätään, jos heppa pakenee tuntumaa tai kiihtyy paineesta niin vaihda pehmeämpään ja kokeile toimiiko niin tai kokeile jotain jossa paine ei tule siihen kohtaan, mitä pakenee.

Kehotin Siriä ostamaan ratsastusvyön. Rousku on niin lihava, ettei mikään satula sille oikein sovi eikä tässä vaiheessa kannata ostaakaan, jos Rousku laihtuu (mikä olisi tarkoitus) muuttuisivat tarpeet satulankin suhteen saman tien. Ratsastusvyössä on se hyvä puoli, että se jakaa ihmisen painoa jalustimien kohdalta selkärangan molemmin puolin. Huonoa on se, ettei se muualta tasaa painoa eikä tue ratsastajaa, sen kanssa myös oikean istunnan pitäminen vaatii ratsastajaltakin paljon. Itse huomaan herkästi hakevani ”monteajoasentoa” eli nojaan liikaa eteen vyön kanssa. Kuitenkin lasten talutteluun ja köpöttelyyn se on myös kiva myöhemmin sekä siihen, kun haluaa oppia tuntemaan hevosen selän liikkeet. Vyö on nyt parempi kuin epäsopiva satula tai meneminen ilman satulaa ja halvempi ratkaisu kuin ostaa monta satulaa.

Suunnitelmissa on Rouskun kanssa tehdä kentällä ajatusjumppaa, taivuttelua, ympyröitä, käännöksiä, siirtymisiä käynnissä ja ravissa alkuun, jotta se joutuu hommiin, muttei liikaa rasita jalkojaan. Sitten kun se saa kengät ja on vähän tutustuttu toisiimme, niin lähdetään pitkille rauhallisille lenkeille vaihtelevaan maastoon vahvistamaan lihaksia. Vauhtia ja vaativia tehtäviä tulee mukaan vasta pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan, kunto ei vielä kestä rääkkitreeniä eikä se nuoren kanssa ole tarkoituksen mukaistakaan.

Loppujen lopuksi kuitenkin pyrkimys on siihen, että heppa luottaisi riittävästi ihmiseen, ettei sen tarvitse tuntea oloaan epävarmaksi ja yrittää vielä pelastaa ihmistäkin ympäristön möröiltä. Ja siihen, että se kuuntelisi ja myöntäilisi ihmisen pyyntöjä. 

Puuhataan Sirin kanssa kaksinkin, jotta Sirikin löytäisi taas ilon ja luottamuksen olla oman poninsa kanssa.