Näytetään tekstit, joissa on tunniste kouluttaja/koulutus. Näytä kaikki tekstit

Mikä riittää?

Seuraava juttu on Jennin, Rouskun hoitajan kirjoittama. Olkoon se rohkaisuksi ja lohdutukseksi meille kaikille siellä selässä könöttäjille ja pönöttäjille :) sillä niin... minä en ainakaan osaa istua siellä hevosen selässä oikein ja se riittää minulle ja toistaiseksi se on riittänyt Rouskullekin! 

Riittääkö se sinulle?

-Siri-

Sama sen väliä miten siellä selässä istuu kunhan heppa toimii ja suunta on sama :)

Olen puuhaillut nyt Rouskun kanssa parisen kuukautta, pari kertaa viikossa keskimäärin. Ja on se jo hieman laihtunutkin. 
Hetki sitten Sirikin uskaltautui selkään jälleen ja pyysi mua opastamaan, että kuinka mä Rouskulla ratsastan. Hui! Olipa se hankalaa. 
Nimittäin miettiä, että mitä siellä oikein tekee. Vähän sama kuin lähtisi kävelemään kokoajan selostaen missä asennossa liikuttaa itseään ja miksi.



On se hyvä välillä pysähtyä ja miettiä. Siinä huomaa, että saattaa neuvoa toiselle asioita tyyliin "istu koko painollasi" tai "myötää liikkeitä/istu liikettä vastaan", mutta kuitenkin kun ne asiat tekee itse siellä hevosen selässä niin ei teekään ihan niin kuin neuvoi.
Pääasia kai kuitenkin on, että jokainen löytää sen itselleen sopivan tavan. Tai tavan jolla se tietty hevonen toimii juuri itselle oikein. Se, että minä ratsastan Rouskulla tietyllä tavalla on kuitenkin eri asia kuin, että Siri ratsastaa tai että, joku muu ratsastaa. 



Voin yrittää kertoa, kuinka itse asiat teen, mutta jokainen tekee ne kuitenkin vähän omalla tavallaan ja hevonen mukautuu siihen. Huippuratsukotkin treenaavat aina parina - hevonen ja ihminen yhdessä.
Mutta täytyykö jokaisen olla huippuratsukko? Täytyykö kerätä istunnastaan tyylipisteitä vai riittääkö, että pysyy selässä ja hallitsee hevosen? Haittaako se mitään, jos välillä nojautuu koulutuomarin mielestä liikaa eteen tai kantapäät nousee turhan ylös? Haittaako se, jos ei pidä ohjia tuntumalla joka hetki?



Hevosen kannalta tärkeintä on kai kuitenkin se, ettei ihminen vaadi siltä sellaisia juttuja, mihin se ei fyysisesti pysty. Rouskulla se tarkoittaisi tällä hetkellä sitä, että se ei jaksa millään kulkea koko tuntia muodossa, koska sillä ei ole sellaista lihaskuntoa että voisi niin tehdä. Tämäkin on asia, joka jotenkin vaan on selkäytimen ymmärryksessä minulla, mutta luin hetki sitten tämän blogitekstin (http://www.tanjakortelainen.com/index.php?page=Etupainoinen-hevonen) ja koin ahaa elämyksiä.

Niin juuri näin teen ja niin kai joskus 10 vuotta sitten joku opettikin. Olin vain unohtanut miksi. Eli ensin tehdään hevosella sellaisia asioita, jotka kehittävän sen lihaksistoa pois etupainoisuudesta, jotta se voi kulkea "takaosa alla" ja kantaa ratsastajaa oikeassa asennossa. Maastoa, maastoa, ympyrää, pohkeenväistöä ja peruutusta - ja sekin jo pelkästään tukee tätä, ettei anna hevosen tukeutua ohjaan.
Ihmisen kannalta tärkeintä on se, että hevonen menee siihen suuntaan ja sitä vauhtia missä ihminen pysyy kyydissä.
Kokonaisuudessa on kuitekin kyse vain siitä ymmärtääkö hevonen ne pyynnöt mitä ihminen sille esittää ja pystyykö se (tai haluaako se) ne toteuttaa. Tyylipuhtaus on ihmisten keksintö, ei sillä ole hevoselle suurta väliä, kunhan sen on hyvä olla. 




Peltoilu kuvat: Marjo

Sankarisammuttajat

Suomessa syttyy vuosittain yli 13 000 tulipaloa.
45 minuutin välein jossain aina roihahtaa.
Palon syttyessä ensimmäiset minuutit ratkaisevat. 
Silloin on myöhäistä googlailla, kilauttaa kaverille tai luottaa onneen.
Varmista, että osaat olla tukalassa tilanteessa sankari.

Mun arjen pikkusankari lähdössä alkusammutuskoulutukseen keltaisten ystäviensä keskeltä.

Kuukausi sitten meidän tallilta lähti pieni joukko heppatyttöjä tilan omistajan Heimon kanssa kohti Valkeakosken Ritvalaa. Kohteenamme oli Lähitapiolan järjestämä maksuton Sankarikoulutus eli kurssi jossa saimme valmiudet tulipalon syttyessä oikeanlaiseen alkusammutukseen. Tämä taito olisikin jokaisen meistä hyvä osata, vähän niinkuin elvytystaidotkin. Sillä niiden avulla pystyt mahdollisesti pelastamaan ihmishengen jopa ihmishenkiä puhumattakaan hevosenhengistä! Koulutuksen nimi ei siis turhaan ole Sankarikoulutus. Kyllä minä ainakin mielelläni moista titteliä kantaisin. 
"Sieltä se sankari Siri tulee" -ei kuulostaisi lainkaan hassummalta :)

Mikäs sen hienompaa kun kotona osaisi toimia näin tosta noin vaan ;)


Kuitenkin enemmän kuin tittelin sijaan halusin lähteä kurssille mukaan hevosiemme asuintilan vanhojen ja arvokkaiden rakennusten vuoksi. Haluaisin tosipaikan tullen osata pelastaa mahdollisimman paljon. Toki halusin varmistaa valmiudet myös oman kotini pelastamiseen jos sellainen tilanne toistamiseen sattuisi eteeni. 
Lapsuudenkodissani riehunut tulipalo kaksikymmentä vuotta sitten tuhosi vanhempieni rakentaman talon jossa vielä silloin asuin. Muistan aina sen hetken kun palasin töistä mustaan kotiin. Olimme menettäneet kaiken vain yhdessä ainoassa tunnissa :( 

Keittiömme tai kaikki mitä siitä oli enää jäljellä palomiesten käynnin jälkeen.
Ruokapöydälle sulanut kattokruunu lukuisien muitten palaneiden esineiden seassa
sai nokisen piironginpeilin eteen surullisia kasvoja.
Se hetki, kun kiipesit näitä hiiltyneitä rappusia yläkertaan
katsomaan omaa huonetta. Se tunne. 
Se kun seisot keskellä huonetta etkä kykene kuin laamaantuneena vain tuijottamaan,
Kaikki se mitä 19 vuoden aikana olit kerinnyt keräämään ja vaalimaan oli pois pyyhkäisty.

Palon nopea eteneminen on aina yhtä yllätys ja ihmisten luulo, että palokunnan saapuessa paikalle kaikki on pelastettavissa on usein harhaanjohtava. On vain minuutteja aikaa toimia tai pelastautua. Keskimääräinen palokunnan paikalletuloaika kaupunkialueella on noin 10 minuuttia. Alkusammutuksen aloittamiseen on aikaa yleensä noin kolme minuuttia. Alkusammutusvälineillä noin 15% paloista saadaan kokonaan sammumaan ja noin kymmenen prosentin etenemistä pystytään hidastamaan. Siksi alkusammutus taidot ovat elintärkeitä! 

Minulla on tulen kanssa muutakin ikävää menneisyyttä kuin kotini palaminen. Olen kaksitoista-vuotiaana ystäväni kanssa leikkinyt tulella vaarallisestikin tuhoten melkein historiallisen myllyn. Tarkoituksenamme kun oli vain polttaa pieni läntti niittyä ja talloa se pala palalta sammuksiin. Isommat tytöt kun olivat tehneet saman viikkoa aiemmin ja halusimme pistää paremmaksi, koska se oli olevinaan tosi coolia? Maailman idioottimaisin tekomme johti pelottaviin seurauksiin. Emme saaneetkaan tulta sammutettua tallomalla! Vaan ennemminkin sytytimme paikalle nopeasti etenevän niittypalon joka levitessään sytytti järjestyksessä täyteen roihuun lähistöllä olleet katajat yksi toisensa jälkeen. Niiden ritinä ja rätinä syöksi ilmaan pitkiä savupatsaita eikä mennyt aikaakaan kun valppaana ollut kyläyhteisö oli hälyttänyt paikalle viisi punaista paloautoa ja ainakin kymmenen naamaltaan yhtä punaisen vihaista palomiestä. Vielä tänäkin päivänä muistan sen pelontunteen ja kauhuntäyttämät ajatukset mitä olisimmekaan voineet pahimmillaan saada aikaiseksi. Yhä kiitollisuuteni elää paikalle saapunutta palopäällikköä kohtaan joka lukuisien itkunsekaisten katumusanelujen jälkeen antoi meille ajattelemattoman tempauksemme silkkaa hyväsydämisyyttään anteeksi. Tätä tuskin olisi tapahtunut jos se pellon reunalla oleva historiallinen mylly olisi syttynyt palamaan. Maksaisin korvauksia selkänahoistani ja tilipussistani varmaan vieläkin. Lehteenhän se juttu päätyi ilman asianomaisten nimiä, mutta tilanteen aiheuttama häpeä ja ikävä muisto seuraa minua hautaan asti. Olen läksyni oppinut.
Siksikin haluan olla valmiina ja osaavana sammutinpulloineni jos liekit vielä joskus pääsisivät yllättämään kenties vastaavanlaisen nykyajan "pyromaanilauman". Ne tarralenkkarit jalassa kun ei selvästikään liekkejä sammuteta. 

Näillä töppösillä eikä kyllä millään muillakaan töppösillä sammutetta mitään paloa...
...vaan luikitaan niin nopeasti liekkejä karkuun kuin vain suinkin mahdollista.

Olinpa sitten niinkin viisas, että otin koulutukseen mukaani kahdeksan vuotiaan tyttöni Larankin josko hänestä sentään tulisi parempi painos äidistään ja ymmärtäisi jättää tulitikkuleikit sikseen. Kurssin ikäraja oli kaksitoista vuotta, mutta ajattelin, että vaikka hän ei saisi varsinaisesti osallistua niin edes ne pienet hetket teoriasta ja käytännön seuraamisesta syöpyisivät jollain tasolla opettavaisena hänen mieleensä. Ei se ainakaan turhaa olisi.

Lara kuin lelu Rouskukin otettiin nuoresta iästä huolimatta
kurssille avosylin vastaan,

Paikanpäällä meille pidettiin ensin tunnin mittainen teoriaosuus jossa saimme kodin turvallisuudesta kertovaa tietoa ja näimme videolta miten tulipalo kehittyy ja kuinka vähän on lopulta tehtävissä ellet osaa toimia nopeasti ja oikein. Itsessään liekit toki ovat vaarallisia, mutta usein hengenvaarallisempaa on tilan kuumuus ja ilmassa leijuvat haitalliset, myrkylliset savukaasut jotka aiheuttavat hyvinkin nopeasti tajunnan menetyksen. Sisätiloissa savu ei myöskään pysy katonrajassa vaan laskeutuu ylhäältä alas rajoittaen näkyvyyttä ja lopulta estäen sen kokonaan. Kun näkyvyys lyhenee suuntavaisto katoaa. 
Tilannetta ei myöskään helpota se, että ihmisen keuhkorakkulat tuhoutuvat 150 asteen lämmössä ja tulipalossa lämpötila voi nousta jopa 800-1000 asteeseen!  
Laran herpaantumattomasta ja keskittyyneestä ilmeestä päätellen kurssin materiaali itse palomiehen kertomana ja esittämänä upposi tyttöön täydellisesti. Samoin minuun ja varmasti myös muihinkin paikallaolleisiin. Tunti vierähti nopeasti.

Pihamaalla tulen taltuttamisen oppeja katselemassa.
Tallitytöt Pinja ja Tiia imemässä oppeja miten toimia hätätilanteessa.

Teorian jälkeen siirryimme käytännönharjoituksiin pihamaalle. Meille oli tehty nurmikolle pieni neliön muotoinen "tulipaloalue" jossa saimme kukin vuorollamme käyttää oikeita sammuttimia turvallisesti valvovan silmän alla. Opimme miten käsisammutin aukaistaan ja miten sitä käytetään tulta vastaan kamppaillessa. Lara oli halukas hänkin koittamaan sammuttimen käyttöä, vaikka ei täyttänytkään kurssin vaadittua ikärajaa. Kouluttaja kuitenkin myönsi hänelle luvan pullon käyttöön kunhan asianmukaiset varusteet oli puettu päälle ja minä vanhempana olin hänen tukenaan harjoituksessa. Sieltä se tyttö vain ylisuurissa suojahanskoissaan kiskaisi sokan irti pullonkahvasta, nappasi suhteellisen painavan nestesammuttimen käteensä ja asteli reippaasti tulta päin. Muutama suihkutuskerta tulen juureen ja palo oli sammunut! 

Sammuttimesta ja palon luonteesta riippuen
seiso kohteesta noin 1,5-3 metrin päässä tai kauempana
Laukaise sammutin venttiilin kahvasta.
Suuntaa suutin palokohteeseen ja kohdista suihku liekkien alaosaan.
Levitä sammutinainetta tasaisesti paloon hieman heiluvalla liikkeellä.
Älä tyhjennä sammutinta heti vaan seuraa palon sammumista.
Älä koskaan käännä tulelle selkääsi.

Pullojen käsittelyjen jälkeen siirryimme sammutuspeitteen saloihin. Kyseinen peite soveltuu parhaiten sähkölaite- ja rasvapaloihin joita ei voi sammuttaa pelkällä vedellä. Peite on valmistettu palamattomasta materiaalista ja sen vaikutus on tukahduttava. Peitteen tulee olla riittävän suuri jotta pystyt sen avulla suojaamaan itsesi lähestyttäessä palavaa kohdetta ja, että se varmasti riittää peittämään sammutettavan kohteen.
Nykyään kaupoista saa hienoilla päällisillä koristeltuja sammutuspeitteitä sen ns. vanhanmallisen tutun punaisen peitekäärön sijaan, mutta näissä oleva peite on usein auttamatta liian pieni. Esteettisyyden sijaan kannattaa siis mielummin valita turvallisuus tai ainakin varmistaa, että se peite niissä hienommissa pusseissa on tarpeeksi iso. Toki pienikin peite on parempi kuin ettei olisi peitettä lainkaan. Sammutuspeite on kuitenkin helppokäyttöinen ja edullinen joten satsaisin ainakin vähintään siihen palohälyttimen lisäksi. Tiesitkö muuten, että sammutuspeitettä voi käytää myös hätäpaarina?

Ota peitteen kahvoista tai nurkista kiinni suojaten kädet peitteen taakse.
Ojenna kädet suoraan eteen.
Lähesty paloa tuulen suunnasta peitteen takana suojassa.
Jos mahdollista liu'uta jalkaa peitteen päällä ettei tuuli riepottele sitä pois edestäsi.
Varo kuitenkin kompastumasta peitteeseen.
Levitä peite palon päälle ja tukahduta palo.
Jätä peite paikoilleen,

Meitä toki muistutettiin, että itseään ei saa saattaa hengenvaaraan joten jos alkusammutus epäonnistuu tai paikalla ei ole sammutuskalustoa on ensisijaisen tärkeää ensimmäiseksi pelastaa ja varoittaa muita vaarassa olijoita. Sen jälkeen jos se suinkin on turvallista yrittää tukahduttaa palon eteneminen esimerkiksi sulkemalla ikkunat ja ovet. Tämän jälkeen on välittömästi soitettava hätäkeskukseen! Turvallisesta paikasta tietenkin.

Mutta kuinka moni meistä olisi osannut kertoa esimerkiksi kurssipaikan tarkan sijainnin hätäkeskukselle jos siellä olisi palo syttynyt?
En minä ainakaan. 
Tämäkin ongelma on onneksi nykyään helposti ratkaistu. Moniin älypuhelimiin on saatavilla sovellus nimeltä 112 Suomi. Tämän mobiilisovelluksen lataamalla omaan puhelimeensa ja sitä käyttämällä kun hätä iskee pystyy hälytyskeskus paikantamaan sijaintisi automaattisesti sovelluksen ilmoittamien koordinaattien avulla. Hätäpuhelu on kuitenkin aina soitettava tällöin sovelluksen kautta. Sovellusta painaessa pääset ensin alkuvalikkoon josta sitten yhtä nappia painamalla saat yhteyden hätäkeskukseen ja he tätä kautta paikantavat olinpaikkasi jopa kymmenien metrien tarkkuudella ellet itse sitä tiedä. 

Kyseinen valikko 112 Suomi kannattaa liittää puhelimen näytön etusivulle
jotta se on siinä aina valmiina jos tiukka paikka tulee.
Klikkaa kuvake näytöltä auki ja eteesi avautuu tällainen näkymä.
Puhelin ilmoittaa heti omat koordinaattisi näytölle ja vain yksi
painallus soita 112-palloon yhdistää sinut hätäkeskukseen.

Kurssin jälkeen Heimo kävi läpi kaikki tallin rakennusten sammutuspullot ja tarkisti niiden paineet ja kunnon. Niitä löytyykin piha-alueemme rakennuksista nyt viisi kappaletta. Yksi poikien aitan viereisestä työkalupajasta, yksi pihasaunasta, yksi navetalta, yksi vuokrattavasta kivipirtin tiloista ja yksi Heimon oman kodin puolelta. Ulkona ja ajoneuvoissa olevat sammutinpullot tulisikin tarkistaa vuoden välein sillä niiden toimintakuntoon vaikuttaa kosteus, tärinä ja esimerkiksi lämpötilojen vaihtelut. Muussa tapauksessa käsisammuttimet tarkistetaan kahden vuoden välein.

Sammuttimen kunnon voi tarkistaa karkeasti näin:
Käännä pullo ylösalaisin ja
lyö kevyesti sen pohjaan esimerkiksi kumivasaralla.
Jos sisältä kuuluu rapiseva ääni,
se merkitsee ettei jauhe ole paakkuuntunut
ja laite on käyttökunnossa.
Käyttökunnosta kertoo myös pullossa oleva painemittari.
Kun mittarin nuoli osoittaa vihreälle alueelle paineet ovat kunnossa.

Eri käyttöolosuhteisiin on olemassa omat pullonsa. Jauhesammutin lienee näistä yleisin, koska sitä voi käytännössä käyttää kaikenlaisissa paloissa. Sen ongelmana on vain hienojakoinen jauhe joka tunkeutuu joka paikkaan ja saattaa olla haitallinen esim. sähkölaitteille. Sähkölaitteille onkin olemassa oma hiilidioksidisammuttimensa. Toinen käytetyimmistä sammuttimista on vesipohjainen lämpimien tilojen nestesammutin joka ei siis kestä kylmiä olosuhteita, mutta on sammutusteholtaan yhtä hyvä kuin jauhesammutin. Sen siivoaminenkin käytön jälkeen on vähätöisempää. Näiden lisäksi on olemassa vielä metallipalo- ja rasvapalosammuttimet.

Sammutinpullosta oleva merkki kertoo,
että rakennuksen sisältä pitäisi löytyä alkusammutuskalustoa. 
Vihreä poistumistie merkki jossa juoksevan henkilön hahmo
opastaa sinut ulos rakennuksesta.
Tässä kuvassa alhaalla myös pieni käsisammutin sekä
keskellä liekin kuvalla varustettu sammutuspeite.
Kuinka moni tiukan paikan tullen älyäisi,
että sammutinpeite on tuon kotelon sisällä?

Toivotaan kuitenkin ettei niiden käytölle koskaan ole tarvetta, mutta niiden läsnäolon on kaikkien tallilla kävijöiden hyvä tietää. En saata edes kuvitella mitä palo saisi navettatallin ylisillä aikaiseksi jossa olisi sytykettä, vaikka muille jakaa. Vanhoissa rakennuksissa on myös jokseenkin suuri pölypalon riski. Pöly kun on helposti syttyvää ja ilmaan sekoittuessaan saattaa muodostaa räjähdyskelpoisen seoksen. 
Päätimmekin yhteistuumin jatkossa pitää talliporukan yhteisen paloturvallisuuspäivän joka vuosi jossa kävisimme pullojen sijainnit ja kunnon läpi ja varmistaisimme, että kaikki osaisivat niitä käyttää.

Kanna sammutinta sen alemmasta kiinteästä kahvasta.
Käytä sammutinta sen ylemmästä käyttökahvasta.
Ennen käyttöä poista kuvassa näkyvä rengas eli varmistinsokka, 
muuten käyttökahva ei toimi.
Huomioithan, että sokka ei irtoa jos painat samanaikaisesti ylintä kahvaa!

Onneksemme kaikki tilalla olevat hevoset elävät pihatoissa joissa niillä on useampia poistumisteitä. Tämän vuoksi niillä on periaatteessa paremmat mahdollisuudet paeta itsenäisesti ulos tulipalon sattuessa kuin jos eläisivät lukituissa karsinoissa.

Valitse sinäkin pihatto! Se kannattaa, tuumailee Nemo.
Poikien pihatossa on kaksi poistumistietä.
Tai siis oikeastaan kolme :)

Kuitenkaan tilakaan ei kaikista varotoimista huolimatta ole selvinnyt ilman tulipaloa. Vuonna 1980 päärakennuksen vieressä oleva hirsinen luhtiaittarivistö jossa oli useita pieniä, matalia ovia syttyi tuntemattomasta syystä palamaan helmikuisena yönä. Palokunta saapui paikalle nopeasti, mutta puolet aittarivistä oli jo käytännössä palanut. 
Sittemmin tätä kyseistä rakennusta on palaneesta päästä tuunattu uuteen uskoon ja osa siitä toimii nykyisin vuonopoikiemme hoitotilana. 
Ainoastaan aitan hiiltyneet seinähirret muistuttavat palosta ja siitä, että koskaan et voi olla liikaa valmistautunut.

Aitan hiiltyneet seinät muistuttavat meitä tilalla riehuneesta tulipalosta.
Hiiltyneen seinän laiha lohtu on se, ettei se hevin syty enää uudelleen.
Kurssin loputtua saimme jokainen tällaisen oman todistuksen
ja pääsimme sankarisammuttajien rekisteriin viideksi vuodeksi.
Paitsi tietysti Lara jolta puuttui iästä vielä ne vaadittavat viisi vuotta.
Hän kuitenkin sai kortin palkkioksi tehokkasta osallistumisestaan.

Suosittelen kurssia lämpimästi kaikille jotka ovat valmiita tekemään tämän
ja enemmänkin läheistensä puolesta:


Leikkaisin sut irti kolariautosta,
raahaisin ulos palavasta talosta
ja vaikka väkisin
ja vaikka väkisin
mä käynnistäisin sun sydämen.

Nostaisin kopteriin hyökyaalloista
kokonaiseks ompelisin paloista
ja vaikka väkisin
ja vaikka väkisin
mä käynnistäisin sun sydämen.

- "Supersankari" Laura Närhi -

********************************


Tulipalon jälkeiset kuvat: Sirin perhealbumi
Kurssin ja pullojen kuvat: Heimo Tuomarla
Alkuosan teksti ja video: Lähitapiola (heidän luvallaan)
Tekstin tarkistus: Laran kummisetä joka on palopäällikkö :)

Päivä Hunningolla

Ai missä??

Käytiinpähän taas treenaamassa! Mikäli vielä jollekulle ei ole tullut selväksi, on Nemo kotona niiiiiin ruuna kuin ori ikinä olla voi. Sen sijaan reissun päällä vieraiden hevosten seurassa Nemosta tulee niiiiin ori kuin ori ikinä olla voi. Huh heijakkaa. Minkäpä tuolle mahtaa, nuori herra pahimmassa iässään ja hormonit jylläävät. Tästä johtuen lähdimmekin toteuttamaan treenipäivää, joka on hevoselle riittävän helppo ja reilu, ja jossa ihmiset pääsevät helpommalla kuin pitkillä näyttelyreissuilla hormonihyrrän narun päässä roikkuen..

Tanja ja Virpi (viimeistä kertaa tänä kesänä, snif) menossa mukana.

Nemon feng shuit kotioloissa.

Kuskimme oli hivenen myöhässä aiotusta aikataulusta, eikä meillä varsinaisesti mitään aikaa ollutkaan, joten aamusta oli hyvin aikaa puunailla hevonen, pakata kamat kasaan ja pohdiskella päivän ohjelmaa. Oli kyllä kiva lähteä reissuun ilman mitään varsinaista ohjelmaa. Ei näyttelyä, ei kisoja, ei edes muita ihmisiä, vaan ihan omalla porukalla ja kaikessa rauhassa.

Tanja harjasi otsatukkaa, mutta Nemo tuumasi tämän olevan hyvä pussailuhetki!

Näin paljon Nemoa kiinnostaa ohi ajava hevoskoppi..

Olen koko kesän pohdiskellut jotain vastaavaa treenireissua, kysymysmerkki oli vaan, mihin sen tekisimme? Oikeastaan päätös oli kuitenkin itsestään selvä koko ajan. Päämääräksi valikoitui siis Hessi-talli Urjalassa (kotoisammin Hunninko, nykyisin Hurjalan talli). Oman hevosharrastukseni alkuaikoina päädyin hoitamaan yksityistä valjakkoajossa kisaavaa nuorta ponia, jonka myötä Hessi-talli tuli hyvinkin tutuksi paikaksi tuolloin päältä kymmenen vuotta sitten.

Jostain syystä olen aina pitänyt kovasti niin paikasta kuin tallin omistajasta Sindan Heidistä, joten tuntui hyvinkin luontevalta ratkaisulta kääntyä Heidin puoleen tässä asiassa. Olen itse asiassa aina ajatellut, että kun minulla joskus on hevonen, jonka kanssa valjakkoajoa pystyn harrastamaan, olemme aivan taatusti suuntaamassa Heidin valvovan silmän alle kouluttautumaan - tai jopa hevonen Heidille ajettavaksi. Aika näyttää jos ja kun tulemme näin Nemon kanssa joskus tekemään! Tältäkin kannalta oli siis luonteva valinta suunnata Hessille, tulevatpa paikat tutuiksi Nemollekin, jos sinne joskus valmennuksiin suuntaamme.

Herra tsiigailee kopista Hessi-tallin pihamaisemaa. Nemo seisoi kopissa niin tyynen rauhallisena, kun ei mistään kuulunut tai näkynyt hevosten olemassaoloa.

Vasta ulos asteltuaan se bongasi liudan kavereita tarhoissaan.

Reipas Virpi ja jokseenkin kireä Nemo!

Hessillä tunnelmat olivat hyvin rauhalliset! Sopii meille! Pihatarhoissa seisoskeli muutama hevonen paikoillaan nuokkuen, ja taisimmepa muutaman ihmisenkin sekä hevosen liikenteessä nähdä päivän aikana. Kuitenkin meillä oli juuri sitä tilaa ja rentoa ilmapiiriä ympärillämme, mitä Nemon kanssa kaipasinkin. Olin kuitenkin varautunut siihen, että Nemo käy ylikierroksilla, joten suuntasimme ensimmäisenä maneesiin pyörimään.

Alkuun käppäilyä narun päässä. Nemo oli oikein kiltti, kun yksin oli maneesissa.

Ei sitä kiinnostanut kuin hajut maassa.

Melkeinpä saman tien päästimmekin hevosen irti, ja minä päivystin kameran kanssa, toiveina saada hienoja juoksukuvia sen irrottelusta! Ja pyh. Ei se juossut yhtä ainutta askelta. Nuuskutti vaan hiekkaa ja nosteli ylähuultaan. Kasasimmekin siis muutaman esteen maneesin sivulle, pitihän tämä tilaisuus hyödyntää myös irtohypytyksen merkeissä. (ja samalla yrittää purkaa ylimääräistä energiaa hevosesta..)

Kolmen ihmisen ja raippojen voimin saatiin sentään herra liikkeelle maneesissa!

Värikkäät puomit toimivat muuten selvästi paremmin tässä hommassa kuin omat värittömät puunrunkomme.

Nemo kyllä tarjoili meille päivän naurut tässä touhussa! Oikeesti, miten kukaan voi olla noin onneton hyppäämään?! Nemon irtohypytys tarjoaa kolme suurta haastetta. Jos nämä kaikki onnistuvat, suoritus voi olla jokseenkin kelvollinen. Pääasiassa ne eivät vaan tuppaa onnistumaan..

1. Hevonen pitäisi saada ottamaan laukka ennen estekujaa.

2. Laukan olisi syytä jatkua myös esteiden väliltä toiselle, jotta hevonen saa itsensä esteistä yli.

3. Mikäli hevonen sattuukin selvittämään esteet, olisi puomien toiselle puolen syytä siirtyä puomien yli - ei niiden läpi.

Kops!

Hyvä laukka = hyvä hyppy!

Ei kommentoitavaa..

Yksi tekniikka on toki juosta esteen eteen ja pysähtyä siihen. 

Ja hypätä sitten kenguruloikka paikoiltaan yli!

Nuorilla hevosilla tuppaa useinkin käymään niin, että hyppy alkaa kulkea vasta, kun estekorkeus kasvaa. Nemolla taitaa olla vähän samaa vikaa. Se oikeasti osaa hypätä ja hyvin! Kun vaan viitsisi. On se kuitenkin sen verran elämänsä aikana irtohypännyt, että kun vauhtia riittää ja askel osuu kohdalleen, on ylityskin oikeasti loistava. Mutta kun hevosen motivaatio on nolla, en uskaltanut nostaa esteitä, sillä sen jälkeen Nemo tuskin olisi enää hypännyt laisinkaan?? Näillä siis mentiin tällä kertaa.

Kaikki jalat eri tahdissa..

Nemo tuntui monesti hyppäävän takajalat vuorotellen, tavallaan siis ponnisti yhdellä jalalla?

Lentävä pötkylä.

Tässä yksi (ja ainoa??) esimerkki onnistuneesta hypystä.

Aaaws mikä komistus!

Jospa tehdäänkin siitä agilityPONI...! Olkoonkin vuonohevonen, pakkohan sitä oli testata poniagilityn estettä, kun sellainen maneesista sattui löytymään.

Nää yritti kauheesti väittää mulle, ettei Nemo mahdu tuosta portista alitse.. Ja minä kivenkovaa väittämään, että kyllä mahtuu! (ja jos ei mahdu, jääköön portti hevosen selkään killumaan, no big deal) 

Mutta kyllähän se mahtui! Rimaa hipoen :D

Maneesista suuntasimme tallin pihaan viemään Nemon omaan tarhaansa ihmettelemään maailman menoa. Tässä kohden piti kävellä omissa tarhoissaan ulkoilevien hevosten vierestä ohi, joten otimme ketjunarun menoon mukaan. Virpi talutti toiselta puolen, ja minä olin ketjun päässä toisella puolen suojaamassa Nemon hyppimiseltä. Koska kyllähän se etupää taas keuli. Mutta itse asiassa hypyt jäivät siihen, kun sain juuri sopivasti huomautettua ketjulla herran toiminnasta jo ennen kuin pääsimme lähellekään hevosia. Itse hevosten ohitus sujuikin kunnialla, mitä nyt huutelevan ja teputtavan orhin kanssa.

Nemo tarhassa ihmettelemässä.

Hei mulle oli jätetty ohjeita tallin seinälle! :D Taisinpa muistaa mennä sisään yöksi..

Sitten meillä alkoikin hengailu. Nemo jätettiin tarkoituksella yksin tarhaan nököttämään ja itsekseen kiukuttelemaan. Sitä se kyllä tekikin. Nakkeli niskojaan ja haukotteli. Välillä ravaili, välillä käveli, huuteli ja katseli. Kolme tuntia sillä kesti ennen kuin heinät alkoivat kiinnostaa. Oletin kyllä silti, että se olisi käynyt enemmän kierroksilla tarhassa. Yllättävän nätisti ja rauhassa se siis oli. Pääasiassa seistä möllötti muita tuijottelemassa.

Hei miks te ootte siellä ja mä oon täällä?! Tulkaa hakeen mut pois täältä!!

Naksulla oli asiaa :)

Samoin tällä iiiiihanalla hammaspeikolla!

Myö kävimme välissä kahvilla ja syömässä ja kulutimme aikaa Hunningolla. Onneksi on ihan paras porukka, jonka kanssa reissata! Oli siis varsin mukava päivä, kiitos teille!

Tauon jälkeen haettiin yksi varsin pörheä mies tarhasta takaisin hommiin.

Tallin käytävällä Nemo vasta sekosikin. Onneksi köydet kestivät, odotin mielenkiinnolla, koska joku lukko tai naru napsahtaa poikki. Etupää keuli ja takapää potki, suu ehkä pysyi välillä kiinni.. Vaan ihme kyllä, kun laitoin valjaat niskaan, rauhoittui koko hevonen. Ei siitä nyt missään nimessä rauhallista tai rentoa tullut, mutta tuo ihan typerä ylimääräinen kohloaminen lakkasi siihen.

Tallista lähdettiin ulos ohjasajon merkeissä.

Tanja kulki alkuun narun päässä mukana varmistamassa. Suuntasimme kentälle ajamaan, ja eikös viereisellä kentällä ollut toinen vieraileva ori ajopuuhissa.

Nemo otti vähän kierroksia tästä toisesta kiljuvasta pikkumiehestä, mutta varsin kivasti käyttäytyi silti. Kiire oli vaan hirmuinen! Ja totta kai huudella piti.

Aina kun mentiin pois päin toisesta orista, Nemo lössähti, ja kun mentiin oria kohti, tuli siitä taas yksi pörhö!

Käytiin kävelemässä ympäriinsä tallin piha-alueella ja lähitiellä. Nemon vauhti on jotain ihan kamalaa itse juosta perässä! Sitä saa melkein koko ajan pidätellä, että pysyttäisiin edes käynnissä, ja silti itse joutuu harppomaan kuin mikäkin gaselli konsanaan. Kyllä meinaan hikeä pukkasi! Olisi ollut paljon helpompaa istua kärryillä ja antaa hevosen kävellä omaa vauhtiaan :D

Kun pikkuorhi poistui valjakkokentältä, suuntasimme vielä sinne Nemon kanssa. Pyysin Tanjaa päästämään Nemon irti, sillä se tuntui kuitenkin niin hyvältä ja varmalta ajaa, että uskalsin kentällä pyöriä myös yksikseni hevosen kanssa. Itse asiassa nyt kun asiaa ajattelee, Nemo oli jopa todella hyvä ajaa. Se toimi juuri oman osaamisensa raameissa. 


Hetkittäin tuntui jopa kuin minulla olisi ollut kotoakin tuttu Nemo ohjien päässä! Pääasiassa se kuitenkin oli toki kiireinen ja keskittyi samaan aikaan kaikkeen ylimääräiseen. Nemon suuri tavoite oli päästä portille ja pois kentältä, yllättäen oma tavoitteeni ei ollut tämän kanssa yhtenevä, joten pariin kertaan kääntävä apu hirtti kiinni ja sitten peruuteltiin siihen asti, että Nemo luovutti ja kääntyi. Tällä suorituksella Nemon olisi aivan hyvin voinut ajaa myös vaunuilta käsin huoletta kentällä, mutta tehtiin nyt kuitenkin varman päälle ja jätettiin vaunut vielä odottelemaan.

Pysähdyksiä tein paljon alusta alkaen ja ne toimivat aivan älyttömän hyvin! Ei tarvitse paljon ääntä ja ohjaa käyttää, kun Nemo pysähtyy, vaikka kierroksilla käykin.

Kaikenlaiset tolpat ja estehärpäkkeet ja mitkä lie ovat Nemolle aivan yhdentekeviä. Ei se osaa pelätä oikein mitään. Käytiin myös maraton-esteillä ajamassa, muttei Nemo niistäkään välittänyt tippaakaan. Eipä ainakaan tarvitse miettiä, miten tuo tulee suhtautumaan erilaisiin esteisiin, jos joskus esim. valjakkoajoa päästäisiin kisaamaan..

Välillä toki meni myös herne nenään. Silloin kiljuttiin, vähän hypähdettiin ja jatkettiin matkaa. Tämä taisi tosin olla ainoa pystyynhyppy koko ajan aikana?! Ja korkeus oli luokkaa kymmenen senttiä.


Nemon mielipide touhusta tuli selväksi.. "Minä rapsutan nyt tähän! Hups se kaatus."

"No mä käännyn sit tänne. Hups sekin kaatus!"

Nemo hyppäsi kaatamansa tolpan yli ja jatkoi matkaa tyynen rauhassa. "My work here is done!" Ja meillä oli taas hauskaa.. x)

Tästä kuvakulmasta Nemokin näyttää jopa sopusuhtaiselta eikä pelkästään mastodontilta. 

Toki pelkkä ohjasajossa kävely oli hevoselle erittäin löysää ja helppoa tekemistä. Ei vielä lähelläkään sitä työtä, mitä oikeasti haluaisin laittaa tämän hevosen tekemään vieraassa paikassa. Voin kuvitella, että raskas kuorma perässä ja muutaman tunnin ajo saisivat viimeisetkin hormonihöyryt katoamaan varsin nopeasti. Etenkin muutamana päivänä peräjälkeen toistettuna!

Tällä kertaa treeni oli kuitenkin tätä luokkaa ja varsin opettavainen kokemus oli siltikin. Aivan hirmuisen paljon tuo vaatisi treeniä, treeniä ja treeniä koulia Nemosta yhtä kiltti ja luotettava herrasmies, mitä se osaa olla kotioloissa. Näillä näkymin tämän vuoden reissut olivat kuitenkin tässä. Koppi on pian palautumassa omistajalleen, ja tämä päivä vahvisti myös sen, että emme lähde laatuponikisaan, mitä aiemmin suunnittelin. Paljon minulla on suunnitelmia ja ajatuksia Nemon tulevaisuuden varalle, mutta aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat, millä muotoa ja millä aikataululla.. :)

Osaa se ottaa iisistikin. Ja yllättäen kotona kopista esiin asteli taas se sama laiskimus, joka sinne aamulla lastattiinkin!
Tilaa: Blogitekstit ( Atom )