Tämä päivä onkin vierähtänyt taas tehokkaasti tallilla - ja kyllä kannatti, kaikki hevoset tuli jälleen liikutettua. Olen ehkä muutamaan otteeseen maininnut, että meillä käy ihania innokkaita hevostyttöjä hoitamassa Nemoa ja Rouskua yleensä useamman kerran viikossa? Tänäpä Tanja ja Kiia pääsivät sitten viimein näkemään, mistä puusta pojat on veistetty ja tutustumaan poikien äitiin Lottaan :)

Tanja ei ole ratsastanut vuosikausiin, joten oli jo aikakin viedä Tanja ratsaille. Rousku on viime aikojen kokemusten perusteella hieman turhan riskialtis ratsu, kun Tanjaakin vielä hirmuisesti jännitti selkäännousu. Vaan oikein hienosti tuo selviytyi, vaikka Lotta oli kaikkea muuta kuin kiltti ja kuuliainen laiska itsensä. Vanhassa rouvassa olisi riittänyt virtaa vaikka muille jakaa..

Muistatta varmaan, että kaaduimme Lotan kanssa maastolenkillä vajaa kuukausi sitten? Minä kiipesin takaisin selkään ja jatkettiin matkaa, kunnes mukana ollut kaverini katsoi paremmaksi soittaa ambulanssin paikalle juttujeni sekavuudesta johtuen. Sieltä sitten kesken lenkin vietiin lanssilla sairaalaan, missä vietin seuraavan yön. Sairaalassa kuvattiin pää ja kaularanka sekä olkapää, joka olikin todella kipeä. Missään ei näkynyt mitään vikaa..

Kävin kuitenkin tällä viikolla uudemman kerran näyttämässä olkapäätä lääkärille, siihen kun on jäänyt kova patti ja edelleen tuo paikoitellen vaivaa ja joudun sitä varomaan. Uusissa röntgenkuvissa selvisi, että solisluu siellä törröttää olkapäässä pystyssä. Se on siis revennyt ja on pois paikoiltaan. Tällä viikolla olen saanut ravata lääkärissä ja kuvissa ja tänään istuskelin Taysin päivystyksessä kolmisen tuntia odottelemassa.

Alkuun näytti vahvasti siltä, että pakollinen leikkaus tässä on edessä. Lueskelin netistä, että solisluun luksaatio jaotellaan yhdestä viiteen. Ykkös- ja kakkosasteen sijoiltaanmenot parantuvat itsestään, kolmannessa asteessa solisluun pää on noussut selvästi ylöspäin, nelos- ja vitosasteen vammat vaativat leikkaushoitoa. Tällöin luun pää on siis noussut ylös ja liikkuu olkapään liikkeiden mukana. Tänään miun olkapäätäni väänneltiin monen ihmisen toimesta ja kuvia tuijottelivat ainakin ortopedi ja kirurgi. Joka suuntaanhan tuo liikkuu ja on siis revennyt täysin irti. Vaan luojan kiitos - ei ole tarvetta leikata! 

Suurin osa kuulemma paranee tällaisessa vammassa itsekseen, joten siihen luotetaan. Ei luu tietenkään tuosta mihinkään liiku - ja kun tapaturmasta on näin kauan aikaa, ei sitä ilman leikkausta kannata enää yrittääkään liikutella. Elän siis loppuikäni ylimääräinen patti olkapäässä. Mur. Toisaalta eipä se koko solisluun yli kulkeva leikkausarpikaan kaunis olisi.. Näin nyt kokeillaan ja parin kuukauden kuluttua käydään kontrollissa tsekkaamassa onko tarvetta leikkaukselle. 

Eikä tässä vielä kaikki. Pian on toinenkin reissu Taysiin edessä ja tällä kertaa aivopoliklinikalle. Alkukyselyn perusteella odotan suurella innolla (not!) tätäkin keikkaa. En ole ehkä tainnut mainita, kuinka suuresti vihaan ja kammoan lääkärissä käyntiä. Minua ei lääkäriin ole saanut kuin vähintään pää kainalossa, eikä onneksi ole ollut juuri tarvetta käydäkään. Tässäpähän tulee siihenkin hyvin itseään siedätettyä. Hyvähän se vaan on kun tutkitaan, eivät nuo aivovammat mitään pieniä asioita ole.. 

Elkää siis ihmiset hyvät lennelkö hevosten selästä! ;)

Iloisempia asioita välillä - siirrettiin pojat vihdoin uuteen tarhaansa! Kunnon pakkaskelien loputtua piti hevoset saada pois tulevalta kesälaitumelta, jota myös perinnebiotooppina hoidetaan. Pojat saavat siis jonkin aikaa rämpiä ryteikön keskellä kesän tuloa odotellessa..

Viime viikonloppuna tallille syntyi myös kaksi pientä pikkukiliä jo aiemminkin kuvissa nähdylle Ulla-vuohelle! Valkoinen poikakili oli alkuun kovin heikko, eikä suostunut juomaankaan. Sitkeällä sormiruokkimisella ja tuttipullolla saatiin vauvalle maitoa menemään ja nopeastihan se siitä voimistui. Selvästi alkaa kevät tehdä tuloaan, ihanaa. (vaikka viime päivinä onkin saatu sekaisin lunta, vettä ja räntää..)

Jouduimme myös jättämään hyvästit Rasmukselle. Niin nopeasti kuin ruuna liittyikin elämäämme mukaan, yhtä nopeasti se porukasta poistui. Rasmukselle oli haussa vuokraaja tai ylläpitopaikka, ja kun sellainen vihdoin löytyi, siirtyi Rasmus kauas meidän luotamme. Mainitsin aiemmin, että Nemo ja Rousku saattavat saada kaverin seurakseen, ja nyt voinkin paljastaa, että Rasmus olisi muuttanut poikien kaveriksi, jos ylläpitokotia ei olisi löytynyt. Vaan voipi olla, että pojat saavat sittenkin kolmannen keltuaisen porukkaansa laidunkauden koittaessa! Kerrotaan tästäkin sittemmin lisää, kunhan asiat enempi selkeytyvät.. ;)

Kiitos Rasmukselle ja Elinalle yhteisistä hetkistä!

Loppuun vielä liuta kuvia poikien uudesta elinalueesta. Nämä on napsittu pari viikkoa sitten, kun vielä ihanassa pakkasauringossa kunnostimme tarhan aitoja parempaan kuosiin.