ajo-opetus
,
Ystävien tärkeys nousee arvoon arvaamattomaan varsinkin silloin kun tarvitset apukäsiä hevoshommissa, hah hah! No toki ystäväni ovat minulle tärkeintä ihan ilman hevosiakin, mutta olen siitä kiitollisessa asemassa, että onneksi puolet ystävistäni ovat yhtä "hurahtaneita" hevosiin niin ei tarvitse lahjoa/uhkailla/kiristää saadakseen heitä tulemaan tallille. Joskus kun olen näitäkin keinoja joutunut vähemmän hevosihmisille ystävilleni käyttämään ;)
Olen nyt useasti huomannut ja usein tämänkin todennut varsinkin sellaisten ihmisten kanssa jotka pääsevät touhuilemaan varsojen kanssa, että kovasti olisi halua opettaa ja edetä, mutta kun niitä auttavia käsiä tarvittaisiin lähes väistämättä ja niiden puute tuntuu olevan ainainen. Varsinkin jos vähääkään yrität varsan ajo-opetuksessa edetä oppikirjojen mukaan ja varsinkin kun välttämättä ei riitä pelkästään se yksi ylimääräinen käsipari, mutta niillä mennään mitä on.
Laitoin sille kyllä suitset, mutta ajo-ohjat kiinnitettiin turvallisuus ja tottumattomuus syistä nyt vain riimuun. Tarkoitus oli totutella Rouskua siihen, että taluttajan lisäksi sen molemmilla puolilla kävelee joku (siis vuorotellen -ensin toisella puolella ja sitten toisella) ja Rohanin käytöksestä riippuen otettaisiin pikkuhiljaa totuttelu myös ohjiin. Lähinnä niin, että ohjat koskettelisivat sen kylkiä ja Riina voisi silojen kohdalta siirtyä aina vähän kauemmaksi.
Lenkin jälkeen Riina oli kävellyt Rouskun molemmilla puolilla ja takana niin, että ohjat koskettelivat ja läpsyttelivät sen takajalkoihin, pepun päälle ja sivuille ja poika vaan talsii eteenpäin mistään mitään välittämättä. Korvat vain kääntyivät kuuntelemaan, että mitä siellä takana tehdään, mutta muuten ei mitään. Luulenpa ettei tässäkään loppujen lopuksi ollut Rouskulle mitään ihmellistä juuri pienempänä koettujen ajomatkojen emän kärryjen vieressä ansiosta. Tällöinhän Rousku oli sidottuna Lottaan ja riimusta johti liina kärryillä istujaan. Tällöin liinalla välillä kevyesti kosketeltiin Rouskun kylkiin ja selkään, mutta niinhän sitä sanotaan, että emon kärryjen vierellä kulkenut varsa on vähän niinkuin sisäänjettu jo valmiiksi varsinaiseen ajo-opetteluun ryhdyttäessä. Onhan se ihan selväkin.. varsa tottuu aisanpaineeseen, ääniapuihin, ohjiin, muihin ääniin mitä kärryt eri alustoilla tekevät ja tietysti itse kärryihin, lukuunottamatta matkalla nähtyihin uusiin asioihin.
En voisi olla tällä hetkellä onnellisempi kuin nyt olen. Rohan on mun ensimmäinen oma poni, en ikikuuna päivänä olisi kuvitellut omistavani vuonohevosta, saati varsaa, saatika ori-varsaa (sittemmin siis ruuna), ainakaan ensimmäiseksi hevosekseni!! Thank god, näin vain kävi ja olen niin onnellinen, että kävikin! Ilman tuntemaani suurta kiintymystä tuota pientä poikaa kohtaan tuskin olisin siitä itselleni ponia ottanutkaan. Se vain vei mun sydämeni mennessään ensi hetkestä lähtien ja sillä tiellä ollaan. Joka päivä tunnen kuinka meidän luottamus toisiamme kohtaan kasvaa -se on ihan mieletön tunne. Saati se, että molemmat opitaan toisistamme koko ajan. Varsan kanssa touhuaminen on erittäin mielenkiintoista ja antaa ihan valtavasti! Mulla ei ole kiire koulukentille tai valjakkokisoihin. Mä rakastan tätä hetkeä tässä ja nyt ja ajatuskin siitä minne yhteinen tiemme vielä vie on kutkuttava. On ihanaa nähdä työnsä tuloksia ja alkaa tuntea poninsa luonnetta. Olen ollut harvinaisen onnekas saadessani noin kiltin ja järkevän varsan etten vaihtaisi sitä mistään hinnasta! En vaikka se olisi vähän villimpikin tapaus :)
Usein huomaan hymähteleväni ja jopa nauravani sille ja sen käyttäytymisille eri tilanteissa. Yks päivä tallissa siedätin sitä karsinoiden välissä roikkuvaan isoon vilttiin joka peitti siis koko käytävän. Hakiessani sen sisälle ja nähdessään viltin sen silmät tuntuivat suurentuneet lautasen kokoisiksi. Se pysähtyi ja kääntyi muhun päin aivan kuin kysyäkseen mitäs nyt tehdään? Kävelin vilttiä kohti, Rohanin hiipiessä perässäni. Liikutellessani rättiä se peruutti kunnes taas astui eteenpäin omatoimisesti. Menin viltin toiselle puolelle seisomaan (viltin alta ei siis näkynyt juuri nilkkoja enempää). Hetken päästä viltin alta kurkisti pikku Ropen pää ja samantien se seisoikin tikkuna mun vieressä. Se oli jotenkin niin huvittavaa. Vein sen viltin keskelle niin, että viltti peitti sen kaulasta eteenpäin ja laskeutui molemmille puolille sen lapoja ja selkää. Vähän jännättiin, mutta puhuin sille rauhallisesti ja siinä se hetken päästä seisoi kaikessa rauhassa huputettuna ja kulki käytävällä viltin alta mennen tullen. Melkein hauskin juttu kuitenkin oli se kun hain Rouskun jälkeen Lotan talliin. Mummu käveli talliin, häpsähti hetkellisesti vilttiä, kurkisti viltin alle nosti sen päällään ja sukelisi saman tien Bimin avoinna olevaan karsinaan viltin läpi syömään. Siellä missä on ruokaa siellä on myös Lotta, sama vaikka olis kymmenen tukkivaa vilttiä tiellä :)
Minulla onkin ollut hieman huono omatunto, kun en enää kerkeä liikuttamaan Lottaa juuri lainkaan. Oma aikani on niin rajallista ja kun pääsen tallille haluan sen tietysti käyttää Rohanin kanssa touhuamiseen. Kotona kun odottaa neljä-vuotias lapsi ja kolme koiraa joista nuorin vasta 3 kk niin eipä siellä putkeen voi montaa tuntia ollakaan. Eilen kuitenkin minulla oli aikaa joten pääsin pitkän tauon jälkeen Lotalla ratsastamaan kun kengätkin oli sopivasti vaihdettu samana päivänä hokkikenkiin. Viime aikoina niinä harvoina kertoina kun olen vain lähinnä ajellut. Lotta on omaksunut pullaponin virkansa ehkä liiankin hyvin. Käytiin asutusalueella kääntymässä, koska siellä sentään on katuvalot. Mummu vaan jolkotteli laiskan pulkeesti koko matkan. Voi voi... onneks Marjo on tulossa viikonlopuksi niin ehkä se Loppakorvakin siitä heräilee :)
Apukädet
Ystävien tärkeys nousee arvoon arvaamattomaan varsinkin silloin kun tarvitset apukäsiä hevoshommissa, hah hah! No toki ystäväni ovat minulle tärkeintä ihan ilman hevosiakin, mutta olen siitä kiitollisessa asemassa, että onneksi puolet ystävistäni ovat yhtä "hurahtaneita" hevosiin niin ei tarvitse lahjoa/uhkailla/kiristää saadakseen heitä tulemaan tallille. Joskus kun olen näitäkin keinoja joutunut vähemmän hevosihmisille ystävilleni käyttämään ;)Olen nyt useasti huomannut ja usein tämänkin todennut varsinkin sellaisten ihmisten kanssa jotka pääsevät touhuilemaan varsojen kanssa, että kovasti olisi halua opettaa ja edetä, mutta kun niitä auttavia käsiä tarvittaisiin lähes väistämättä ja niiden puute tuntuu olevan ainainen. Varsinkin jos vähääkään yrität varsan ajo-opetuksessa edetä oppikirjojen mukaan ja varsinkin kun välttämättä ei riitä pelkästään se yksi ylimääräinen käsipari, mutta niillä mennään mitä on.
Sunnuntaina sain auttavan käsiparin ystävästäni Riinasta ja hänen tyttärestään Annasta. 9-vuotias Anna ratsasti Lotalla ilman satulaa pellolla ja me Riinan kanssa valjastettiin Rohan niin, että hän saisi ensi tuntumansa myös ajo-ohjiin.
Laitoin sille kyllä suitset, mutta ajo-ohjat kiinnitettiin turvallisuus ja tottumattomuus syistä nyt vain riimuun. Tarkoitus oli totutella Rouskua siihen, että taluttajan lisäksi sen molemmilla puolilla kävelee joku (siis vuorotellen -ensin toisella puolella ja sitten toisella) ja Rohanin käytöksestä riippuen otettaisiin pikkuhiljaa totuttelu myös ohjiin. Lähinnä niin, että ohjat koskettelisivat sen kylkiä ja Riina voisi silojen kohdalta siirtyä aina vähän kauemmaksi.Lenkin jälkeen Riina oli kävellyt Rouskun molemmilla puolilla ja takana niin, että ohjat koskettelivat ja läpsyttelivät sen takajalkoihin, pepun päälle ja sivuille ja poika vaan talsii eteenpäin mistään mitään välittämättä. Korvat vain kääntyivät kuuntelemaan, että mitä siellä takana tehdään, mutta muuten ei mitään. Luulenpa ettei tässäkään loppujen lopuksi ollut Rouskulle mitään ihmellistä juuri pienempänä koettujen ajomatkojen emän kärryjen vieressä ansiosta. Tällöinhän Rousku oli sidottuna Lottaan ja riimusta johti liina kärryillä istujaan. Tällöin liinalla välillä kevyesti kosketeltiin Rouskun kylkiin ja selkään, mutta niinhän sitä sanotaan, että emon kärryjen vierellä kulkenut varsa on vähän niinkuin sisäänjettu jo valmiiksi varsinaiseen ajo-opetteluun ryhdyttäessä. Onhan se ihan selväkin.. varsa tottuu aisanpaineeseen, ääniapuihin, ohjiin, muihin ääniin mitä kärryt eri alustoilla tekevät ja tietysti itse kärryihin, lukuunottamatta matkalla nähtyihin uusiin asioihin.
En voisi olla tällä hetkellä onnellisempi kuin nyt olen. Rohan on mun ensimmäinen oma poni, en ikikuuna päivänä olisi kuvitellut omistavani vuonohevosta, saati varsaa, saatika ori-varsaa (sittemmin siis ruuna), ainakaan ensimmäiseksi hevosekseni!! Thank god, näin vain kävi ja olen niin onnellinen, että kävikin! Ilman tuntemaani suurta kiintymystä tuota pientä poikaa kohtaan tuskin olisin siitä itselleni ponia ottanutkaan. Se vain vei mun sydämeni mennessään ensi hetkestä lähtien ja sillä tiellä ollaan. Joka päivä tunnen kuinka meidän luottamus toisiamme kohtaan kasvaa -se on ihan mieletön tunne. Saati se, että molemmat opitaan toisistamme koko ajan. Varsan kanssa touhuaminen on erittäin mielenkiintoista ja antaa ihan valtavasti! Mulla ei ole kiire koulukentille tai valjakkokisoihin. Mä rakastan tätä hetkeä tässä ja nyt ja ajatuskin siitä minne yhteinen tiemme vielä vie on kutkuttava. On ihanaa nähdä työnsä tuloksia ja alkaa tuntea poninsa luonnetta. Olen ollut harvinaisen onnekas saadessani noin kiltin ja järkevän varsan etten vaihtaisi sitä mistään hinnasta! En vaikka se olisi vähän villimpikin tapaus :)
Usein huomaan hymähteleväni ja jopa nauravani sille ja sen käyttäytymisille eri tilanteissa. Yks päivä tallissa siedätin sitä karsinoiden välissä roikkuvaan isoon vilttiin joka peitti siis koko käytävän. Hakiessani sen sisälle ja nähdessään viltin sen silmät tuntuivat suurentuneet lautasen kokoisiksi. Se pysähtyi ja kääntyi muhun päin aivan kuin kysyäkseen mitäs nyt tehdään? Kävelin vilttiä kohti, Rohanin hiipiessä perässäni. Liikutellessani rättiä se peruutti kunnes taas astui eteenpäin omatoimisesti. Menin viltin toiselle puolelle seisomaan (viltin alta ei siis näkynyt juuri nilkkoja enempää). Hetken päästä viltin alta kurkisti pikku Ropen pää ja samantien se seisoikin tikkuna mun vieressä. Se oli jotenkin niin huvittavaa. Vein sen viltin keskelle niin, että viltti peitti sen kaulasta eteenpäin ja laskeutui molemmille puolille sen lapoja ja selkää. Vähän jännättiin, mutta puhuin sille rauhallisesti ja siinä se hetken päästä seisoi kaikessa rauhassa huputettuna ja kulki käytävällä viltin alta mennen tullen. Melkein hauskin juttu kuitenkin oli se kun hain Rouskun jälkeen Lotan talliin. Mummu käveli talliin, häpsähti hetkellisesti vilttiä, kurkisti viltin alle nosti sen päällään ja sukelisi saman tien Bimin avoinna olevaan karsinaan viltin läpi syömään. Siellä missä on ruokaa siellä on myös Lotta, sama vaikka olis kymmenen tukkivaa vilttiä tiellä :)
Minulla onkin ollut hieman huono omatunto, kun en enää kerkeä liikuttamaan Lottaa juuri lainkaan. Oma aikani on niin rajallista ja kun pääsen tallille haluan sen tietysti käyttää Rohanin kanssa touhuamiseen. Kotona kun odottaa neljä-vuotias lapsi ja kolme koiraa joista nuorin vasta 3 kk niin eipä siellä putkeen voi montaa tuntia ollakaan. Eilen kuitenkin minulla oli aikaa joten pääsin pitkän tauon jälkeen Lotalla ratsastamaan kun kengätkin oli sopivasti vaihdettu samana päivänä hokkikenkiin. Viime aikoina niinä harvoina kertoina kun olen vain lähinnä ajellut. Lotta on omaksunut pullaponin virkansa ehkä liiankin hyvin. Käytiin asutusalueella kääntymässä, koska siellä sentään on katuvalot. Mummu vaan jolkotteli laiskan pulkeesti koko matkan. Voi voi... onneks Marjo on tulossa viikonlopuksi niin ehkä se Loppakorvakin siitä heräilee :)
0 kommenttia :
Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.