Luukku 22 - hankilaukkaa kuutamossa

12/22/2012 09:07:00 ip. marjo 3 Comments

Lotalla on tosiaan ollut taas järkyttävän paljon vapaata. Ei sitä nyt oikeastaan kukaan muu liikuta kuin minä, Siri aina välillä, joten jos mie olen poissa, Lotta seisoo ne viikot. Aaargh!! Tarkoituksenani oli käydä vaan rennosti kävelemässä lähiteitä pitkin sekä tsekkaamassa tallin lähipellon lumitilanne. Hevosen harjauksen jälkeen heitin sille vaan pinkin heijastinriimun ohjineen päähän ja hyppäsin selkään. Mitä sitä nyt turhaan suitsia virittelemään paksussa lumihangessa rämpimiseen tai pelkkään rentoon käppäilyyn..

Kannatti tosiaan tarkastaa tuo pelto, meillä kun on tarkoituksena ottaa siellä vähän erilaisia kuvia tässä joskus , odotelkaa vaan mitä kehitellään ;) En ymmärrä miten voikin olla mahdollista, että paikoitellen lumi on pakkautunut todella syviksi äkkijyrkiksi painanteiksi, ja välillä tuntuu kuin tietä pitkin kävelisi. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun Lotta "putosi" hankeen, ja kerran jo tosissaan pelästyin, että nyt se ei pääse ylös! Yhtäkkiä vaan hevonen katosi alta.. Onneksi tuo pelto on sen verran tuttu, että hyvin pystyy itse hahmottamaan nämä notkelmat ja pahat paikat, missä tulee todella äkillisesti syvä lumipudotus. Täytyy siis vähän sen mukaan katsella, missä uskaltaa päästellä.

Lotta oli yllättävän reippaalla tuulella, ja lähti jo itse ravailemaan pellolla, kun vähän otin ohjia käteen. Joten eihän me mitään kävelemään tyydytty, vaan ravailtiin reippaasti uppohangessa. Hiukkasen oli alkuun tekemistä ravissa kyydissä pysymisessä, etenkin toppahousut jalassa, ja pari kertaa sain jo tarrata tiiviisti pystyharjasta kiinni. Kotia kohti tamma jopa melkein lähti viemään! Siis Lotta!? Tuli niin äkillinen lähtö mammalle, kun vaan otin ohjia käteen, että hyvä kun ehdin tajuta mitä tapahtui. No ei se oikeasti mihinkään varsinaisesti lähtenyt, saati että kiikuttamaan rupeaisi, mutta selvästi mielessä kävi. Tehtiin sitten vielä pienoinen "kouluvääntö" samalla pellon toisesta päästä kotia kohti valuessamme.

Ei ollut edes tarkoituksena ottaa mitään vauhdikasta laukkaa, juurikin Lotan seisomisen ja pellon epätasaisuuden vuoksi. Kävelin siis ohjat roikkuen kotia kohti ja Lotta pärisytteli huuliaan tyytyväisenä. Vaan näköjään tuolle otukselle on hivenen liian hyvin iskostunut mieleen tämä samainen "laukkasuora" pellolla, missä lähes aina päästellään. En sitten edes viitsinyt kerätä ohjia ja yrittää pidätellä rouvaa, koska silloin se vasta olisikin halunnut juosta. (Lotta on yhdistänyt, että ohjien lyhentäminen tarkoittaa vauhdin lisäämistä) Sen sijaan istuin tyytyväisenä kyydissä, ja annoin mamman spurttailla pienen pätkän pellolla juuri sitä vauhtia kun hän itse haluaa. Kylläpä oli kivaa! Lotallakin taisi olla huippuhauskaa. En tosiaan muista, koska se viimeksi olisi ihan itse ja noin innoissaan laukkaillut, saati vielä valtaisan hangen keskellä. Tämä lupailee kyllä varsin hyvää toivottavasti pian koittavia kuvauksia kohtaan... 

Lotan maha on muuten valtava! Tajusin taas kerran, kuinka se on kasvanut, kun sitä karsinassa kyyläsin ja halailin. Kokeilin laittaa Lotalle sen ikioman vanhan 145 senttisen fleeceloimen, vaan eipä mahtuneet vatsavyöt kiinni! Täytyykin ottaa teille masukuva jossain vaiheessa näytille. Ja synnytykseen on kuitenkin vielä viisi kuukautta, aaaapuvaa...