kuvia ,

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa...

4/01/2013 07:15:00 ip. marjo 17 Comments

Näinkö tämä aina menee? Juuri kun edellisessä postauksessa ehdin hehkuttaa, kuinka upeita ja varmoja poneja meillä on, niin kaikki kääntyykin päälaelleen.. Seuraako onnea aina epäonni? Millä sitä itse ikinä pystyy oppimaan, ettei kannata ottaa turhia riskejä. Kaikki uusi pitäisi tehdä todella hitaasti ja rauhassa, jottei satu onnettomuuksia ja tule turhaa takapakkia. Jos haluaa todella varman ja toimivan hevosen, oikotietä onneen ei vaan ole olemassa! Piste.

Kuinka tästä osaisi edes kirjoittaa.. Yritetään nyt käydä kaikki läpi siten, miten se tapahtui. Vaikka on jotenkin niin sumuinen muistikuva koko reissusta, että saa nähdä miten onnistun. Taustatietona sen verran, että Siri oli tuossa jokin aika sitten käynyt Rouskun kanssa pitkän kävelylenkin muun muassa junaradan ja autotien varressa. Roppe oli vähän säpsyillyt ja hölmöillyt ohi kaahaavia autoja sun muuta. Todettiinkin siis, että täytyy lähteä Lotan seurassa taluttelemaan kauemmas tallilta, niin saa Rousku varman kaverin mukaan ja on taatusti itsekin huomattavasti rennompi, mitä ikinä vastaan tuleekaan. Juniin tutustuminen on yksi ikuisuusprojekti, mitä valitettavasti on hyvin hankala tehdä mitenkään muutoin kuin painumalla sinne radan varressa kulkevalle tielle. Koskaan ei voi tietää, koska juna tulee.. Ja näin me siis tehtiin molemmat ponit narun päissä.

Olimme juuri pääsemässä radan varteen, kun tajusin, että saman tien on ensimmäinen juna tulossa. Se tuli kirjaimellisesti täysin puskasta, ja ehdin vaan sanoa Sirille, että juna tulee. Minun oli tarkoitus ottaa Rouskua toisesta narusta kiinni ainakin alkuun junia kohdatessamme, mutta eihän siinä enää mitään ehtinyt tehdä. Saman tien pusikon takaa ampaisi näkyviin vihreä kaksikerroksinen IC. Pidin katseeni Sirissä ja Rouskussa, ja tunne oli jokseenkin voimaton, kun näki vaan sivusta, kuinka Roppe lähti poistumaan hissun kissun takavasemmalle. Hissun kissun sen tähden, että Siri pysyi urhoollisesti narun päässä, vaikka jäistä olikin, ja poni säilyi siis näpeissä. Sivusta katsottuna ei missään vaiheessa näyttänyt siltä, että Roppe olisi tosissaan ollut lähdössä, kunhan säpsähti täysin yllättäen pusikon takaa naaman eteen tuhatta ja sataa porhaltavaa jyrisevän äänen kanssa paukahtanutta rautanorsua. Kyllähän siinä ensimmäisenä itsellekin tulee mieleen siirtyä sivummalle..

Laiskimus-löntsimys-konimus radanvarressa tallustelemassa.

Jatkettiin siis matkaa ja siirryttiin radan varteen. Tiet olivat tosiaan jäisiä, mutta kuten aina, radan varressa on kaikkein paras pohja, ja tälläkin hetkellä se oli pääasiassa hyvä kulkea myös kengättömän hevosen. Paikoitellen oli toki tosi jäistä ja piti hiipiä reunapenkkoja myöden tai jalat lipsuivat kuin bambilla järvenjäällä.

Ehdittiin kulkea hyvän matkaa radan vartta. Aurinko lämmitti ihanasti, ponit olivat rentoja, Lotta tuttuun tapaansa äärimmäisen laiska. Rousku kulki reippaana ja uteliaana, mutta silti kuuliaisena ja tyytyväisenä löysällä narulla. Oltiin päästy juuri sellaiselle välille matkanteossa, jossa tie kulkee aivan lähellä junarataa. Molemmat ovat samalla tasolla, ja junaradan ja tien välissä on vain pieni penkere. Huomattavasti siis lähempänä, kuin tuossa vieressä olevassa Lotan kuvassa. Mistään ei näy valoja, joten ei voi edes tietää, onko junaa tulossa. Eiköhän se sitten tapahtunut juuri tällä hetkellä.. Jälleen kerran tulimme totaalisen yllätetyiksi, kun vastaan tulikin pendolino.

Radanvarsitiellä ei ole mitään toiveitakaan siirtyä sivummalle, joten vaikka näimme kyllä junan tulevan, ei siinä ollut mitään muuta tehtävissä, kuin seistä paikallaan ja odottaa. Tuskaisia sekunteja junan lähestyessä vääjäämättä. Siri toi Rouskun Lotan viereen penkereen puolelle ja ponit olivat rinta rinnan naamat kohti junaa. Ja niinhän siinä kävi, että junan päästessä kohdalle Rouskulla petti hermot. Näin Lotan pään takaa vaan varsan hyppäävän takaviistoon sivulle pystyyn. Koko tilanne tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Tietenkin oltiin juuri jäisessä kohdassa, ja Sirillä lähti tämän äkkinäisen loikan takia jalat alta, ja tuo kaatui selälleen tielle. Tässä vaiheessa naru oli ilmeisesti kuitenkin vielä käsissä? (kiitos kahdeksanmetrisen köyden..) Seuraavana tajusin Rouskun takapään lentävän ilmaan kohti junaa, ja ilmeisesti pukittaessaan se osui Lottaan, joka seisoi siis Rouskun ja junan välissä. Rousku otti pukista sen verran reippaan voiman ja vauhdin, että samalla loikalla se hyppäsi pois tieltä suoraan penkereelle. Tuo radanvarsitie on pellon reunassa ja hieman kohotettuna, joten se rajoittuu melko jyrkkään reunaan ja sen alla ojaan. Rousku siis hyppäsi sivulle alas ja putosi hyvin upottavien kinosten keskelle ojan pohjalle jääden sinne kiinni ja täristen silminnähden. Ei siis onneksi päässyt varsa karkuun.

Mutta olisikin tässä ollut kaikki.... Samalla kun Roppe potkaisi ilmeisestikin Lottaa päin, olin mie niin keskittynyt ja kauhuissani seuraamaan Sirin ja varsan touhuja, että Lotta jäi täysin vaille huomiota. En tiedä oliko se potku vai Rouskun loikka vai oma reaktioni vai Sirin lentäminen, mutta jostain Lotallakin keitti ja se sai lähdöt. Pidin törkeän huolimattomasti riimusta kiinni, ja samassa vaan tajusin, että poni irtosi näpeistä. Lotta otti laukkaspurtit kohti kotia jäisellä tiellä riimunnarun kiemurrellessa sen jaloissa.

En pysty edes sanoin kuvaamaan sitä tunnetta, mikä syntyy, kun samaan aikaan näkee Sirin lentävän selälleen jäisellä tiellä, toisen ponin putoavan kyljelleen uppohankeen jyrkkään rinteeseen ja toisen, viimeisillään tiineevä olevan tamman laukkaavan jäisellä tiellä pendolinon perässä. Siri onneksi nousi hetimmiten itse ylös ja totesi olevansa kunnossa, joten saman tien ajatukseni palasivat Lottaan. Pystyin vain rukoilemaan vedet silmissä, että pysähdy poni pysähdy, älä vaan liukastu, äläkä vaan astu riimunnarun päälle.. Kuten totesin, Rouskun loikkimisessa ei todellakaan vielä ollut kaikki, joten arvaatte varmaan, mitä tapahtui...? Pitääkö sitä edes mainita.

Siri ja ponit lenkkeilemässä alkumatkasta. Eli ennen kuin olemme päässeet kohtalokkaan junaradan reunaan...

Roppe kävelee kilttinä poikana naru löysällä "mamman" perässä. Oikea mamma tulee kyllä takana.

Hyvä te, osuitte oikeaan:


Mikään edellä olevasta tarinasta ei siis ollut totta! :) Koko stoori oli kuin suoraan Sirin painajaisista kaivettu, sillä tuo tunnetusti maalailee seinille aina kaikki pahimmat uhkakuvat, mitä voisi tapahtua, kun jotain "uutta" hevosten (tai siis lähinnä Rouskun) kanssa tehdään. Hih. Ensimmäisen junan kohtaamiseen saakka kaikki piti kyllä paikkaansa. Rousku tosiaan otti sen hyvin lunkisti, vaikka päättikin siirtää kinttunsa junasta kauemmas, joten jatkettiin hyvillä mielin radanvarteen. Tämän jälkeen kohdattiin vielä jopa kolme junaa matkan varrella. Aivan loistavaa harjoitusta! Ja kaikki sujui likipitäen täydellisesti.

Kohtasimme myös pendolinon aiemmassa tarinassa kuvaillussa kohdassa. Kävelimme tosiaan niin rentoina ja iloisina vailla huolen häivää, kunnes yhtäkkiä näin kaukana edessä vastaantulevan junan. Sitä fiilistä, mikä syntyy aina junan tullessa näkyviin, on ehkä mahdoton selittää, jos ei sitä ole itse kokenut. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja toimintamallit pyörivät päässä valonnopeudellä läpi. Tällä kertaa päädyttiin nopeasti siihen ratkaisuun, että Siri tuo varsan Lotan kylkeen kiinni ja seistään siinä vierekkäin turvat kohti vastaantulevaa junaa. Siri taisi olla vielä itse Rouskun edessä. Ja kyllä, Rousku otti siinäkin muutaman askeleen taaksepäin. Muttei suinkaan kukaan lennellyt mihinkään suuntaan. Poni vaan peruutti sen verran, ettei enää ollut turpa Lotan vieressä. Ja arvatkaapa, mitä Loppis teki tässä vaiheessa?! Junan olessa loppumetreillä menossa ohi, ja Rouskun kadotessa näköpiiristä, kääntyi Lotta toiselta puolen katsomaan taakseen, mihin se varsa hävisi, ja hörähteli perään! Ihan kuin se olisi sanonut: "Älä huoli poikani, se on vain juna."

Kaksi muuta junaa onnistuttiin kohtaamaan risteävien teiden kohdalla, eli päästiin pari metriä kauemmas radan vierestä ja saatiin käännettyä ponit naamat kohti junarataa. Rousku seisoi molemmilla ohituksilla paikoillaan kuin tatti, ja vaan katseli rauhassa junaa. Aivan mahtavaa! Tässä voisi siis todeta, että Lotan rinnalla varsankin kanssa uskaltaa lähteä radanvarteen ilman huolen häivää. Ja tätä toki jatketaan niin kauan, että varsasta saadaan junavarma myös yksinäänkin kulkiessa.

En valitettavasti tajunnut ottaa videolle kuin yhden junan kohtaamisen. Tai sanotaanko näin, että sen jälkeen kun kaivoin kännykän käteeni, tuli vastaan enää yksi juna. Tämäkin video on vähän huono, koska Siri on varsan kanssa niin lähellä, ja Lottakin tunkee vielä turpansa väliin. Mutta onpa edes jotain tallennetta jälkipolville. Vaikka sitten siitä, miltä näytti possujuna aprillipäivänä 2013 ;)

Tässä kohden junarata menee niin kaukana, että Rouskun kanssakin uskaltaa levollisin mielin kulkea yksinään radan varressa. Ei haittaisi, vaikka juna menisi ohi.

Risteävän tien kohdalla otettiin pienet narunpyöritysharjoitukset.

Tuolla taitaa tapahtua jotain sangen mielenkiintoista..