kouluratsastus ,

Maailman monin poni Rolle

9/03/2016 03:28:00 ip. Siri 2 Comments

I like to move it, move it,

you like to move it?

No?

Ihan ensimmäiseksi täytyy kyllä tokaista, että Rohanin katseleminen ei ainakaan ole tylsää!

Ainakin niin kauan kun se liikkuu sähkölanka-aitojen ulkopuolella. Niiden sisäpuolella alkaakin puuduttaa seuraavan viiden minuutin jälkeen: Pyrstötähtinen pää pysyy maassa ja tuskin liikahtaakaan ruohotukkojen takaa.

Nauhojen ulkopuolella pää saattaakin toisinaan liideellä pilvissä ja joskus se tuntuu pyörähtävän jopa akselinsa ympäri ;) Silloin siis kun se on taas nähnyt jotain kammottavaa joka ei siis vielä eilen ollut siinä. Kuten esimerkiksi kyljelleen kaatuneen tynnyrin tai pusikossa mussuttavan karkuteillä olevan tulppaanikorvan. Pupujukan siis. Niitä kun meidän tallilla riittää.

Mietin tässä viimeisimmän postaukseni jälkeen, että mahtaakohan joku pitää Rohania ihan mahdottomana tapauksena? Joka vain päivät pitkät pukittelee, panikoi ja duunaa mitä tykkää?

Jos pitää niin siten minun on nopeasti korjattava tilannetta.

Pääasiassahan Rohan on kiltti ja rauhallinen. Sellainen nallekarhu-hevonen. Tiedättekö? Jolla on pehmoinen turkki, nappisilmät ja iso masu. Jonka ympärille on ihana kietoa käsivartensa ja jota voi paijata ja pyöritellä mielinmäärin.

Kaikkein tyytyväisin se on nallen osaansa silloin, kun se saa vain seistä kaikilla neljällä raajallaan (tai kolmella, koska usein yhtä jalkaa täytyy saada lepuuttaa). Siinä se möllöttää aitan lattialla ja antaa Romeon työntää kaviokoukkua sen sieraimiin tai Laran tehdä sille kampauksia etutukkaan. Se on mainio mini- ja maxi-ihmisten seuralainen.

Kävelylenkeillä Rouskun pää tuskin kohoaa yli polvitaipeen. Se raahautuu perässä nenä maata viistäen, jos vaikka joku olisi pudottanut huomaamattaan tielle yhden vadelmaveneen?

It could happen ;)

Tässä varsin kuvaava video Rohanista parhaimmillaan.

Oli kulunut hetki jos toinen kun Lara oli ratsastanut Rohanilla eikä enää muistanut kummalta puolelta sitä hevosen selästä laskeudutaankaan saati miten päin :)

Mulle tulee siitä usein mieleen myös Lena Furbergin sarjakuvahahmo Polle ja olen joskus aiemminkin viitannut siihen täällä kirjoitellessani. Rohan on yhtä pullea, ahne, rakastettava, vekkuli velikulta jota "preerialla" vaarat vaanii vääjäämättä. Sen suonissa virtaa "villihevosen" verta, mutta samaan hengeenvetoon se on lempeä lasten talutusratsu ja sillä on samaa pilkettä silmäkulmassa kuin Pollellakin. Se on mun ROLLE.

Päästessäni nyt viime aikoina seuraamaan lähietäisyydeltä Jennin ja Rollen (thih) tutustumista toisiinsa olen saanut käydä läpi melkoista tunteidenkirjoa. Se on sellaista kun ne tunteet on aina leväällään joka suuntaan :D

Pääasiassa olen vain hymyillyt. Oi, sitä leveintä hymyä sydämessä mitä hymyillä voi.

Se on johtunut tyystin siitä, että näen, että hevosellani on kaikki hyvin ja se näyttää tyytyväiseltä uuteen rooliinsa Jennin ratsuna.

Olen naureskellut ääneen, kun se on kentällä kompastunut omiin jalkoihinsa ja säikähtänyt hetkiseksi sitten omaa kömpelyyttään. Tai kun se on ajatellut kesken kaiken, että tässä voisi pitää vaikka lyhyen ruokatauon tapaisen ja Jenni ei olekaan ollut asiasta sen kanssa samaa mieltä. Ne ilmeet!

Olen kyllä sitten myös kuin vastapainoksi pidättänyt hengitystä ja ristinyt käsiänikin. Saattanut päästää ilmoille muutaman voimasanasenkin.

Niin, että tästä voimme jo päätellä ettei kaikki ole aina mennyt ihan nappiin, mutta sinne päin, sinne päin.

Tietenkin tiesin, että eihän se nalle nyt niin vaan karvoistaan pääse jos koskaan, mutta nyt me ollaan sitä aina yhtä askelta edempänä. Meillä on plääni sen pään menoksi.

Juuri tätä mä tarkoitin sanoessani alussa, ettei Rollen seuraaminen ole koskaan tylsää.

Hieno poni. Tämä on se mielentila mitä me sille haetaan.

Vaikka Rohanilla itsellään olisi tylsää. Minulla ei ole sen kanssa koskaan.

Kiltti kultainennoutajahan minä vain olen.

Paitsi kun lauma hevosia on saapumassa kentälle selkäni takaa...

...on turvallisempaa juosta niitä kiitoravilla ensin karkuun...

...ja sitten juosta pää taivaissa niitä ihmettelemään.

Sekuntien päästä tilanne on lauennut ja voin taas jatkaa Jennin kanssa yhteistuumin...

...tässä mielentilassa.

Jennin kanssa kentällä se pääasiassa siis työskentelee ihan nöyrästi ja ahkerasti. Minä lähinnä silloin seuraan ponini ilmeitä ja ihastelen Jennin toimintaa sen selässä. Jennin parhaat puolet ovat ehdottomasti ne, että hän on rauhallinen, omaa hyvän tasapainon ja osaa antaa kehuja! Hän on selässä hyvin eleetön ja toimii hektisissä tilanteissa nopeasti ja oikein.

Postauksessani Rohan is back Jenni kertoikin lyhyesti mitä Rouskun kanssa oli kerinnyt jo vähän tekemään. Tällöin odottelimme Rouskulle kenkiä etusiin, jotta hän pääsisi tämän kanssa maastoon kiipeilemään mäkiä ja puksutelemaan kantojen ja juurakoiden ylitse.

Kolmisen viikkoa sitten Rollen omat "Manolot" naputettiin jalkapohjiin ja Jenni lähti testaamaan kenkiä (tarkemmin sanottuna ponia) maastoon. No minähän tungin puolitoista vuotiaan poikani kanssa mukaan heidän neitsytmatkalleen. Ensin vaunuiltiin pätkä autotietä, siis Romeo vaunuili ja Rohan notkui perässä Jenni kyydissänsä. Se pää siellä polvitaipeissa.

Kun tien pätkä loppui, jätin vaunut pellon reunaan ja nostin Romeon olkapäilleni. Matka jatkui.

Pian oltiin metsäpolulla. Yritin toimia matkaoppaana ja esitellä Jennille reittejä mistä hän pääsisi kulkemaan mihinkin suuntaan kätevimmin.

Epätoivoisin seurauksin... En muista koska olin itse ollut niillä main, mutta ei siellä ollut näyttänyt kukaan muukaan menneen hetkeen. Polku oli paikkapaikoin kasvanut umpeen ja taidettiin jossain kohtaa eksyä vähän reitiltäkin. Jalassani olivat litimärät crocsit joista toinen irtosi tämän tästä märän maapohjan vangiksi. Välillä laskin lapsen alas mättäälle istumaan ja kiskoin ja taivuttelin hikipäässä huohottaen reittimme eteen kaatuneita puunrunkoja ja oksia sivuun. Nokkoset söivät nilkkoja, piikkikasvit raapivat käsivarsiani ja hyttyset söivät päänahkaani. Jossain kohtaa kolmetoista kiloisella niskapainollani meinasi mennä hermot. Matkantekoa ei tehnyt yhtään helpommaksi painava kamera joka kaulassa roikkuessaan hakkasi joka askeleella rintalastaa lähemmäs selkärankaa. Olisi luullut, että olisin päästänyt ärräpäät ilmoille ja kääntynyt kannoillani jo aikapäiviä sitten, mutta mitä vielä!! Minä nautin koko lenkistä vesikasveja täynnä olevin crocseineni, olinhan kerrankin päässyt maastoilemaan ponini kanssa!

Kyllä sen taas tajus kun täällä metsässä hiihti tän parivaljakon edessä,
että sun on vaan pakko tykätä tästä lajista.
Nimim. naama täynnä hämähäkinseittejä.

Jossain kohtaa matkantekoa vaihdettiin paikkoja. Rohan kärkeen ja säälittävä matkanjohtaja lapsineen peränaiseksi. Kas johan muuttui herran mieliala ja kävelyvauhti. Melkein sai suojuoksua perässä mennä.

Matkanvarrella "sapelihammastiikeri" vaani meitä parinkymmenen metrin päässä polulta.
Rolle ei tainnut kuitenkaan tunnistaa lajia vaan väitti sitä peuraksi jota ei tarvitse pelätä.

Edessä siinsi jo kotitallin peltolohkot. Ne pelottavat aakeat laakeat preeriat joilla sapelihammastiikerit vaanii "Rolle nimisiä" vuonohevosruunia. Ja niinhän siinä kävi, että pellon portista sisään käveltyään jähmettyi hevonen kuin Mannerheimin ratsastaja patsas.

Mikäs se tuolla aidan vierellä kyttää??

Siellä könötti ylhäisessä yksinäisyydessään joku traktorinlava tai vastaava hökötys.

"Hui hirveää"!

Rohanin pää tuntuu leijuvan ja näen sen miettivän jo kuumeisesti mihin suuntaan tästä pääsisi pinkaisemaan vai pääseekö mistään? Korvat pyörivät päässä, kuunnellako Jenniä vai kuunnellako omaa sisäistä ääntään?

Jenni vetää pisteet kotiin 1-0 ja saa tilanteen pysymään kasassa lähestymällä lavaa määrätietoisesti, mutta rauhakseltaan yhteistuumin hevosen kanssa. Autan tilannetta sen verran, että tulen Rouskun tueksi ja kävelen itse kärjessä lavan luokse. Turvallisen välimatkan päästä kirahvinkaula alkaa kurotella lavan reunaa. Ei yletä. Vielä askel ja taas kurotusta. Hetken päästä nenä koskettaa jo lavaa. Hiljainen huokaus. Eihän se edes liikkunut. Selvästi preerialla olo kuitenkin häiritsee sitä. Samaisessa kohtaa on kesällä tippunut ratsastaja sen kyydistä. Miettiiköhän se nyt vähän sitäkin?

No me emme ainakaan mieti vaan lähdemme jatkamaan matkaa. Yritän itse olla kyttäilemättä sen perään sen kummemmin vaan puhelen Romeolle vähän kuin itseäni rentouttaakseni. Luotan Jenniin ja on parempi kun minä en ole huohottamassa sen niskaan siinä kohtaa tyyliin kohta se lähtee...

Pellon toisella reunalla on frisbeegolfkori.

Siellä niitten hurjien tiikereiden hampaat varmaan teroitetaan?

Tällä kertaa Rohan astelee kohti koria uteliaana löysin ohjin, mutta sitten!!....

...se pinkaisee. Täysin odottamatta, kymmenen sentin päästä korista se tekee lähes 90 asteen kulman ja lähtee täysiä laukkaamaan meitä kohti!

ÄITIIII!!! Auta ROLLEASIIII!!!

Jenni pysyy kyydissä, vaikka ohjat ovat kilometrin liian pitkät ja kiitää ohitsemme suu naurussa. Siinä vaiheessa ei auta muuta kuin ristiä kätensä ja toivoa, että hän pysyy kyydissä. Rohanille tuttuun tapaan, se laukkaa muutaman kymmenen metriä ja hiljentää. Rohan on tasoittanut tilanteen 1-1. Kyllä taas pomppasi sydän kurkkuun, mutta yhtä nopeasti kuin se sinne meni se laskeutuikin. Jenni on yhtenä kappaleena selässä ja homma taas hallussa. Meilläkin on Romeon kanssa kaikki varpaat ja sormet tallella, vaikka hetken näytti siltä, että saan tehdä Rohanillekin tilaa olkapäilleni.

Rollekin on ihan kunnossa, vaikka se tietysti osittain taas onkin nyt siellä jossain henkimaailmansa syövereissä. Käydään vielä toteamassa kori vaarattomaksi ennenkuin siirrymme puusillan yli kohti jo lähestyvää kotipihaa. Ensin on kuitenkin vielä selätettävä pitkä pelottava pyykkijono narulla, Katjan pihassa piilossa rappusilla istuvat lapset ja pellolla huriseva paalauskone joka syöksee jättimäisiä "sokerinpaloja" suustaan. Tallinpihaan päästyä tilanne on 10-1 Jennin hyväksi.

Pohkeenväistö menossa siltä varalta, että pyykit iskevät kyntensä Rollen takamukseen.

Olen jotenkin jo niin tottunut näihin Rohanin salamannopeisiin reaktioihin, että minua oikeastaan jännittää vain se uskaltaako Jenni enää koskaan nousta sen selkään uudestaan. En halua vaarantaa kenenkään henkeä ja ymmärrän täysin jos häntä ei enää seuraavalla kerralla kuulukaan tallille.

Seuraava kerta tulee ja sieltä saapuu myös Jenni!! Tekisi mieli mennä halaamaan tuota pienikokoista ja sinnikästä naista. Siellä hän taas kohta keikkuu maastossa muiden mukana tai kentällä pyytämässä poniani pelkällä istunnalla hidastamaan vauhtiaan ja lisäämään sitä. Hän tekee kiemurauria, pysähdyksiä, renkaitten pujottelua, puomin ylityksiä. Kaikkea sellaista helppoa ja mukavaa jotka Rohankin osaa ja josta sitä päästään kehumaan. Jenni tekee laukannostoja pitkin ohjin, Rohan alkaa kiihtyä, tällä kertaa siksi, että se on kivaa. Se haluaa itsekin tarjota laukkaa, mutta Jenni ei päästä. Se kuuntelee mitä siltä pyydetään. Se tekee mitä siltä pyydetään. Siitä näkee kauas, että sillä on hyvä olla. Ei kireätä ilmettä tai tiukkoja korvia, ei suun aukomista tai puremista vaan mietiskelymutustelua. Sen päässä pyörii nyt oikeanlainen hyrrä ja selässä oikeanlainen ratsastaja! Jos osaisin tekisin kärrynpyöriä portilta toiselle portille, mutta en osaa joten käytän senkin hetken mielummin ponini katselemiseen.

Koska uskokaa pois! Se ei ole tylsää!