Päivä Hunningolla

Ai missä??

Käytiinpähän taas treenaamassa! Mikäli vielä jollekulle ei ole tullut selväksi, on Nemo kotona niiiiiin ruuna kuin ori ikinä olla voi. Sen sijaan reissun päällä vieraiden hevosten seurassa Nemosta tulee niiiiin ori kuin ori ikinä olla voi. Huh heijakkaa. Minkäpä tuolle mahtaa, nuori herra pahimmassa iässään ja hormonit jylläävät. Tästä johtuen lähdimmekin toteuttamaan treenipäivää, joka on hevoselle riittävän helppo ja reilu, ja jossa ihmiset pääsevät helpommalla kuin pitkillä näyttelyreissuilla hormonihyrrän narun päässä roikkuen..

Tanja ja Virpi (viimeistä kertaa tänä kesänä, snif) menossa mukana.

Nemon feng shuit kotioloissa.

Kuskimme oli hivenen myöhässä aiotusta aikataulusta, eikä meillä varsinaisesti mitään aikaa ollutkaan, joten aamusta oli hyvin aikaa puunailla hevonen, pakata kamat kasaan ja pohdiskella päivän ohjelmaa. Oli kyllä kiva lähteä reissuun ilman mitään varsinaista ohjelmaa. Ei näyttelyä, ei kisoja, ei edes muita ihmisiä, vaan ihan omalla porukalla ja kaikessa rauhassa.

Tanja harjasi otsatukkaa, mutta Nemo tuumasi tämän olevan hyvä pussailuhetki!

Näin paljon Nemoa kiinnostaa ohi ajava hevoskoppi..

Olen koko kesän pohdiskellut jotain vastaavaa treenireissua, kysymysmerkki oli vaan, mihin sen tekisimme? Oikeastaan päätös oli kuitenkin itsestään selvä koko ajan. Päämääräksi valikoitui siis Hessi-talli Urjalassa (kotoisammin Hunninko, nykyisin Hurjalan talli). Oman hevosharrastukseni alkuaikoina päädyin hoitamaan yksityistä valjakkoajossa kisaavaa nuorta ponia, jonka myötä Hessi-talli tuli hyvinkin tutuksi paikaksi tuolloin päältä kymmenen vuotta sitten.

Jostain syystä olen aina pitänyt kovasti niin paikasta kuin tallin omistajasta Sindan Heidistä, joten tuntui hyvinkin luontevalta ratkaisulta kääntyä Heidin puoleen tässä asiassa. Olen itse asiassa aina ajatellut, että kun minulla joskus on hevonen, jonka kanssa valjakkoajoa pystyn harrastamaan, olemme aivan taatusti suuntaamassa Heidin valvovan silmän alle kouluttautumaan - tai jopa hevonen Heidille ajettavaksi. Aika näyttää jos ja kun tulemme näin Nemon kanssa joskus tekemään! Tältäkin kannalta oli siis luonteva valinta suunnata Hessille, tulevatpa paikat tutuiksi Nemollekin, jos sinne joskus valmennuksiin suuntaamme.

Herra tsiigailee kopista Hessi-tallin pihamaisemaa. Nemo seisoi kopissa niin tyynen rauhallisena, kun ei mistään kuulunut tai näkynyt hevosten olemassaoloa.

Vasta ulos asteltuaan se bongasi liudan kavereita tarhoissaan.

Reipas Virpi ja jokseenkin kireä Nemo!

Hessillä tunnelmat olivat hyvin rauhalliset! Sopii meille! Pihatarhoissa seisoskeli muutama hevonen paikoillaan nuokkuen, ja taisimmepa muutaman ihmisenkin sekä hevosen liikenteessä nähdä päivän aikana. Kuitenkin meillä oli juuri sitä tilaa ja rentoa ilmapiiriä ympärillämme, mitä Nemon kanssa kaipasinkin. Olin kuitenkin varautunut siihen, että Nemo käy ylikierroksilla, joten suuntasimme ensimmäisenä maneesiin pyörimään.

Alkuun käppäilyä narun päässä. Nemo oli oikein kiltti, kun yksin oli maneesissa.

Ei sitä kiinnostanut kuin hajut maassa.

Melkeinpä saman tien päästimmekin hevosen irti, ja minä päivystin kameran kanssa, toiveina saada hienoja juoksukuvia sen irrottelusta! Ja pyh. Ei se juossut yhtä ainutta askelta. Nuuskutti vaan hiekkaa ja nosteli ylähuultaan. Kasasimmekin siis muutaman esteen maneesin sivulle, pitihän tämä tilaisuus hyödyntää myös irtohypytyksen merkeissä. (ja samalla yrittää purkaa ylimääräistä energiaa hevosesta..)

Kolmen ihmisen ja raippojen voimin saatiin sentään herra liikkeelle maneesissa!

Värikkäät puomit toimivat muuten selvästi paremmin tässä hommassa kuin omat värittömät puunrunkomme.

Nemo kyllä tarjoili meille päivän naurut tässä touhussa! Oikeesti, miten kukaan voi olla noin onneton hyppäämään?! Nemon irtohypytys tarjoaa kolme suurta haastetta. Jos nämä kaikki onnistuvat, suoritus voi olla jokseenkin kelvollinen. Pääasiassa ne eivät vaan tuppaa onnistumaan..

1. Hevonen pitäisi saada ottamaan laukka ennen estekujaa.

2. Laukan olisi syytä jatkua myös esteiden väliltä toiselle, jotta hevonen saa itsensä esteistä yli.

3. Mikäli hevonen sattuukin selvittämään esteet, olisi puomien toiselle puolen syytä siirtyä puomien yli - ei niiden läpi.

Kops!

Hyvä laukka = hyvä hyppy!

Ei kommentoitavaa..

Yksi tekniikka on toki juosta esteen eteen ja pysähtyä siihen. 

Ja hypätä sitten kenguruloikka paikoiltaan yli!

Nuorilla hevosilla tuppaa useinkin käymään niin, että hyppy alkaa kulkea vasta, kun estekorkeus kasvaa. Nemolla taitaa olla vähän samaa vikaa. Se oikeasti osaa hypätä ja hyvin! Kun vaan viitsisi. On se kuitenkin sen verran elämänsä aikana irtohypännyt, että kun vauhtia riittää ja askel osuu kohdalleen, on ylityskin oikeasti loistava. Mutta kun hevosen motivaatio on nolla, en uskaltanut nostaa esteitä, sillä sen jälkeen Nemo tuskin olisi enää hypännyt laisinkaan?? Näillä siis mentiin tällä kertaa.

Kaikki jalat eri tahdissa..

Nemo tuntui monesti hyppäävän takajalat vuorotellen, tavallaan siis ponnisti yhdellä jalalla?

Lentävä pötkylä.

Tässä yksi (ja ainoa??) esimerkki onnistuneesta hypystä.

Aaaws mikä komistus!

Jospa tehdäänkin siitä agilityPONI...! Olkoonkin vuonohevonen, pakkohan sitä oli testata poniagilityn estettä, kun sellainen maneesista sattui löytymään.

Nää yritti kauheesti väittää mulle, ettei Nemo mahdu tuosta portista alitse.. Ja minä kivenkovaa väittämään, että kyllä mahtuu! (ja jos ei mahdu, jääköön portti hevosen selkään killumaan, no big deal) 

Mutta kyllähän se mahtui! Rimaa hipoen :D

Maneesista suuntasimme tallin pihaan viemään Nemon omaan tarhaansa ihmettelemään maailman menoa. Tässä kohden piti kävellä omissa tarhoissaan ulkoilevien hevosten vierestä ohi, joten otimme ketjunarun menoon mukaan. Virpi talutti toiselta puolen, ja minä olin ketjun päässä toisella puolen suojaamassa Nemon hyppimiseltä. Koska kyllähän se etupää taas keuli. Mutta itse asiassa hypyt jäivät siihen, kun sain juuri sopivasti huomautettua ketjulla herran toiminnasta jo ennen kuin pääsimme lähellekään hevosia. Itse hevosten ohitus sujuikin kunnialla, mitä nyt huutelevan ja teputtavan orhin kanssa.

Nemo tarhassa ihmettelemässä.

Hei mulle oli jätetty ohjeita tallin seinälle! :D Taisinpa muistaa mennä sisään yöksi..

Sitten meillä alkoikin hengailu. Nemo jätettiin tarkoituksella yksin tarhaan nököttämään ja itsekseen kiukuttelemaan. Sitä se kyllä tekikin. Nakkeli niskojaan ja haukotteli. Välillä ravaili, välillä käveli, huuteli ja katseli. Kolme tuntia sillä kesti ennen kuin heinät alkoivat kiinnostaa. Oletin kyllä silti, että se olisi käynyt enemmän kierroksilla tarhassa. Yllättävän nätisti ja rauhassa se siis oli. Pääasiassa seistä möllötti muita tuijottelemassa.

Hei miks te ootte siellä ja mä oon täällä?! Tulkaa hakeen mut pois täältä!!

Naksulla oli asiaa :)

Samoin tällä iiiiihanalla hammaspeikolla!

Myö kävimme välissä kahvilla ja syömässä ja kulutimme aikaa Hunningolla. Onneksi on ihan paras porukka, jonka kanssa reissata! Oli siis varsin mukava päivä, kiitos teille!

Tauon jälkeen haettiin yksi varsin pörheä mies tarhasta takaisin hommiin.

Tallin käytävällä Nemo vasta sekosikin. Onneksi köydet kestivät, odotin mielenkiinnolla, koska joku lukko tai naru napsahtaa poikki. Etupää keuli ja takapää potki, suu ehkä pysyi välillä kiinni.. Vaan ihme kyllä, kun laitoin valjaat niskaan, rauhoittui koko hevonen. Ei siitä nyt missään nimessä rauhallista tai rentoa tullut, mutta tuo ihan typerä ylimääräinen kohloaminen lakkasi siihen.

Tallista lähdettiin ulos ohjasajon merkeissä.

Tanja kulki alkuun narun päässä mukana varmistamassa. Suuntasimme kentälle ajamaan, ja eikös viereisellä kentällä ollut toinen vieraileva ori ajopuuhissa.

Nemo otti vähän kierroksia tästä toisesta kiljuvasta pikkumiehestä, mutta varsin kivasti käyttäytyi silti. Kiire oli vaan hirmuinen! Ja totta kai huudella piti.

Aina kun mentiin pois päin toisesta orista, Nemo lössähti, ja kun mentiin oria kohti, tuli siitä taas yksi pörhö!

Käytiin kävelemässä ympäriinsä tallin piha-alueella ja lähitiellä. Nemon vauhti on jotain ihan kamalaa itse juosta perässä! Sitä saa melkein koko ajan pidätellä, että pysyttäisiin edes käynnissä, ja silti itse joutuu harppomaan kuin mikäkin gaselli konsanaan. Kyllä meinaan hikeä pukkasi! Olisi ollut paljon helpompaa istua kärryillä ja antaa hevosen kävellä omaa vauhtiaan :D

Kun pikkuorhi poistui valjakkokentältä, suuntasimme vielä sinne Nemon kanssa. Pyysin Tanjaa päästämään Nemon irti, sillä se tuntui kuitenkin niin hyvältä ja varmalta ajaa, että uskalsin kentällä pyöriä myös yksikseni hevosen kanssa. Itse asiassa nyt kun asiaa ajattelee, Nemo oli jopa todella hyvä ajaa. Se toimi juuri oman osaamisensa raameissa. 


Hetkittäin tuntui jopa kuin minulla olisi ollut kotoakin tuttu Nemo ohjien päässä! Pääasiassa se kuitenkin oli toki kiireinen ja keskittyi samaan aikaan kaikkeen ylimääräiseen. Nemon suuri tavoite oli päästä portille ja pois kentältä, yllättäen oma tavoitteeni ei ollut tämän kanssa yhtenevä, joten pariin kertaan kääntävä apu hirtti kiinni ja sitten peruuteltiin siihen asti, että Nemo luovutti ja kääntyi. Tällä suorituksella Nemon olisi aivan hyvin voinut ajaa myös vaunuilta käsin huoletta kentällä, mutta tehtiin nyt kuitenkin varman päälle ja jätettiin vaunut vielä odottelemaan.

Pysähdyksiä tein paljon alusta alkaen ja ne toimivat aivan älyttömän hyvin! Ei tarvitse paljon ääntä ja ohjaa käyttää, kun Nemo pysähtyy, vaikka kierroksilla käykin.

Kaikenlaiset tolpat ja estehärpäkkeet ja mitkä lie ovat Nemolle aivan yhdentekeviä. Ei se osaa pelätä oikein mitään. Käytiin myös maraton-esteillä ajamassa, muttei Nemo niistäkään välittänyt tippaakaan. Eipä ainakaan tarvitse miettiä, miten tuo tulee suhtautumaan erilaisiin esteisiin, jos joskus esim. valjakkoajoa päästäisiin kisaamaan..

Välillä toki meni myös herne nenään. Silloin kiljuttiin, vähän hypähdettiin ja jatkettiin matkaa. Tämä taisi tosin olla ainoa pystyynhyppy koko ajan aikana?! Ja korkeus oli luokkaa kymmenen senttiä.


Nemon mielipide touhusta tuli selväksi.. "Minä rapsutan nyt tähän! Hups se kaatus."

"No mä käännyn sit tänne. Hups sekin kaatus!"

Nemo hyppäsi kaatamansa tolpan yli ja jatkoi matkaa tyynen rauhassa. "My work here is done!" Ja meillä oli taas hauskaa.. x)

Tästä kuvakulmasta Nemokin näyttää jopa sopusuhtaiselta eikä pelkästään mastodontilta. 

Toki pelkkä ohjasajossa kävely oli hevoselle erittäin löysää ja helppoa tekemistä. Ei vielä lähelläkään sitä työtä, mitä oikeasti haluaisin laittaa tämän hevosen tekemään vieraassa paikassa. Voin kuvitella, että raskas kuorma perässä ja muutaman tunnin ajo saisivat viimeisetkin hormonihöyryt katoamaan varsin nopeasti. Etenkin muutamana päivänä peräjälkeen toistettuna!

Tällä kertaa treeni oli kuitenkin tätä luokkaa ja varsin opettavainen kokemus oli siltikin. Aivan hirmuisen paljon tuo vaatisi treeniä, treeniä ja treeniä koulia Nemosta yhtä kiltti ja luotettava herrasmies, mitä se osaa olla kotioloissa. Näillä näkymin tämän vuoden reissut olivat kuitenkin tässä. Koppi on pian palautumassa omistajalleen, ja tämä päivä vahvisti myös sen, että emme lähde laatuponikisaan, mitä aiemmin suunnittelin. Paljon minulla on suunnitelmia ja ajatuksia Nemon tulevaisuuden varalle, mutta aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat, millä muotoa ja millä aikataululla.. :)

Osaa se ottaa iisistikin. Ja yllättäen kotona kopista esiin asteli taas se sama laiskimus, joka sinne aamulla lastattiinkin!

Maailman monin poni Rolle

I like to move it, move it,
you like to move it?
No?

Ihan ensimmäiseksi täytyy kyllä tokaista, että Rohanin katseleminen ei ainakaan ole tylsää! 
Ainakin niin kauan kun se liikkuu sähkölanka-aitojen ulkopuolella. Niiden sisäpuolella alkaakin puuduttaa seuraavan viiden minuutin jälkeen: Pyrstötähtinen pää pysyy maassa ja tuskin liikahtaakaan ruohotukkojen takaa. 
Nauhojen ulkopuolella pää saattaakin toisinaan liideellä pilvissä ja joskus se tuntuu pyörähtävän jopa akselinsa ympäri ;) Silloin siis kun se on taas nähnyt jotain kammottavaa joka ei siis vielä eilen ollut siinä. Kuten esimerkiksi kyljelleen kaatuneen tynnyrin tai pusikossa mussuttavan karkuteillä olevan tulppaanikorvan. Pupujukan siis. Niitä kun meidän tallilla riittää.


Mietin tässä viimeisimmän postaukseni jälkeen, että mahtaakohan joku pitää Rohania ihan mahdottomana tapauksena? Joka vain päivät pitkät pukittelee, panikoi ja duunaa mitä tykkää? 
Jos pitää niin siten minun on nopeasti korjattava tilannetta. 


Pääasiassahan Rohan on kiltti ja rauhallinen. Sellainen nallekarhu-hevonen. Tiedättekö? Jolla on pehmoinen turkki, nappisilmät ja iso masu. Jonka ympärille on ihana kietoa käsivartensa ja jota voi paijata ja pyöritellä mielinmäärin. 
Kaikkein tyytyväisin se on nallen osaansa silloin, kun se saa vain seistä kaikilla neljällä raajallaan (tai kolmella, koska usein yhtä jalkaa täytyy saada lepuuttaa). Siinä se möllöttää aitan lattialla ja antaa Romeon työntää kaviokoukkua sen sieraimiin tai Laran tehdä sille kampauksia etutukkaan. Se on mainio mini- ja maxi-ihmisten seuralainen.
Kävelylenkeillä Rouskun pää tuskin kohoaa yli polvitaipeen. Se raahautuu perässä nenä maata viistäen, jos vaikka joku olisi pudottanut huomaamattaan tielle yhden vadelmaveneen?
It could happen ;)


Tässä varsin kuvaava video Rohanista parhaimmillaan.
Oli kulunut hetki jos toinen kun Lara oli ratsastanut Rohanilla eikä enää muistanut kummalta puolelta sitä hevosen selästä laskeudutaankaan saati miten päin :)


Mulle tulee siitä usein mieleen myös Lena Furbergin sarjakuvahahmo Polle ja olen joskus aiemminkin viitannut siihen täällä kirjoitellessani. Rohan on yhtä pullea, ahne, rakastettava, vekkuli velikulta jota "preerialla" vaarat vaanii vääjäämättä. Sen suonissa virtaa "villihevosen" verta, mutta samaan hengeenvetoon se on lempeä lasten talutusratsu ja sillä on samaa pilkettä silmäkulmassa kuin Pollellakin. Se on mun ROLLE.


Päästessäni nyt viime aikoina seuraamaan lähietäisyydeltä Jennin ja Rollen (thih) tutustumista toisiinsa olen saanut käydä läpi melkoista tunteidenkirjoa. Se on sellaista kun ne tunteet on aina leväällään joka suuntaan :D
Pääasiassa olen vain hymyillyt. Oi, sitä leveintä hymyä sydämessä mitä hymyillä voi. 
Se on johtunut tyystin siitä, että näen, että hevosellani on kaikki hyvin ja se näyttää tyytyväiseltä uuteen rooliinsa Jennin ratsuna.
Olen naureskellut ääneen, kun se on kentällä kompastunut omiin jalkoihinsa ja säikähtänyt hetkiseksi sitten omaa kömpelyyttään. Tai kun se on ajatellut kesken kaiken, että tässä voisi pitää vaikka lyhyen ruokatauon tapaisen ja Jenni ei olekaan ollut asiasta sen kanssa samaa mieltä. Ne ilmeet! 
Olen kyllä sitten myös kuin vastapainoksi pidättänyt hengitystä ja ristinyt käsiänikin. Saattanut päästää ilmoille muutaman voimasanasenkin. 
Niin, että tästä voimme jo päätellä ettei kaikki ole aina mennyt ihan nappiin, mutta sinne päin, sinne päin. 
Tietenkin tiesin, että eihän se nalle nyt niin vaan karvoistaan pääse jos koskaan, mutta nyt me ollaan sitä aina yhtä askelta edempänä. Meillä on plääni sen pään menoksi. 
Juuri tätä mä tarkoitin sanoessani alussa, ettei Rollen seuraaminen ole koskaan tylsää.

Hieno poni. Tämä on se mielentila mitä me sille haetaan.

Vaikka Rohanilla itsellään olisi tylsää. Minulla ei ole sen kanssa koskaan.

Kiltti kultainennoutajahan minä vain olen.

Paitsi kun lauma hevosia on saapumassa kentälle selkäni takaa...

...on turvallisempaa juosta niitä kiitoravilla ensin karkuun...

...ja sitten juosta pää taivaissa niitä ihmettelemään.

Sekuntien päästä tilanne on lauennut ja voin taas jatkaa Jennin kanssa yhteistuumin...

...tässä mielentilassa.

 Jennin kanssa kentällä se pääasiassa siis työskentelee ihan nöyrästi ja ahkerasti. Minä lähinnä silloin seuraan ponini ilmeitä ja ihastelen Jennin toimintaa sen selässä. Jennin parhaat puolet ovat ehdottomasti ne, että hän on rauhallinen, omaa hyvän tasapainon ja osaa antaa kehuja! Hän on selässä hyvin eleetön ja toimii hektisissä tilanteissa nopeasti ja oikein.
Postauksessani Rohan is back Jenni kertoikin lyhyesti mitä Rouskun kanssa oli kerinnyt jo vähän tekemään. Tällöin odottelimme Rouskulle kenkiä etusiin, jotta hän pääsisi tämän kanssa maastoon kiipeilemään mäkiä ja puksutelemaan kantojen ja juurakoiden ylitse.


Kolmisen viikkoa sitten Rollen omat "Manolot" naputettiin jalkapohjiin ja Jenni lähti testaamaan kenkiä (tarkemmin sanottuna ponia) maastoon. No minähän tungin puolitoista vuotiaan poikani kanssa mukaan heidän neitsytmatkalleen. Ensin vaunuiltiin pätkä autotietä, siis Romeo vaunuili ja Rohan notkui perässä Jenni kyydissänsä. Se pää siellä polvitaipeissa. 
Kun tien pätkä loppui, jätin vaunut pellon reunaan ja nostin Romeon olkapäilleni. Matka jatkui. 


Pian oltiin metsäpolulla. Yritin toimia matkaoppaana ja esitellä Jennille reittejä mistä hän pääsisi kulkemaan mihinkin suuntaan kätevimmin. 
Epätoivoisin seurauksin... En muista koska olin itse ollut niillä main, mutta ei siellä ollut näyttänyt kukaan muukaan menneen hetkeen. Polku oli paikkapaikoin kasvanut umpeen ja taidettiin jossain kohtaa eksyä vähän reitiltäkin. Jalassani olivat litimärät crocsit joista toinen irtosi tämän tästä märän maapohjan vangiksi. Välillä laskin lapsen alas mättäälle istumaan ja kiskoin ja taivuttelin hikipäässä huohottaen reittimme eteen kaatuneita puunrunkoja ja oksia sivuun. Nokkoset söivät nilkkoja, piikkikasvit raapivat käsivarsiani ja hyttyset söivät päänahkaani. Jossain kohtaa kolmetoista kiloisella niskapainollani meinasi mennä hermot. Matkantekoa ei tehnyt yhtään helpommaksi painava kamera joka kaulassa roikkuessaan hakkasi joka askeleella rintalastaa lähemmäs selkärankaa. Olisi luullut, että olisin päästänyt ärräpäät ilmoille ja kääntynyt kannoillani jo aikapäiviä sitten, mutta mitä vielä!! Minä nautin koko lenkistä vesikasveja täynnä olevin crocseineni, olinhan kerrankin päässyt maastoilemaan ponini kanssa! 


Kyllä sen taas tajus kun täällä metsässä hiihti tän parivaljakon edessä,
että sun on vaan pakko tykätä tästä lajista.
Nimim. naama täynnä hämähäkinseittejä.


Jossain kohtaa matkantekoa vaihdettiin paikkoja. Rohan kärkeen ja säälittävä matkanjohtaja lapsineen peränaiseksi. Kas johan muuttui herran mieliala ja kävelyvauhti. Melkein sai suojuoksua perässä mennä. 

Matkanvarrella "sapelihammastiikeri" vaani meitä parinkymmenen metrin päässä polulta.
Rolle ei tainnut kuitenkaan tunnistaa lajia vaan väitti sitä peuraksi jota ei tarvitse pelätä.

Edessä siinsi jo kotitallin peltolohkot. Ne pelottavat aakeat laakeat preeriat joilla sapelihammastiikerit vaanii "Rolle nimisiä" vuonohevosruunia. Ja niinhän siinä kävi, että pellon portista sisään käveltyään jähmettyi hevonen kuin Mannerheimin ratsastaja patsas. 

Mikäs se tuolla aidan vierellä kyttää?? 
Siellä könötti ylhäisessä yksinäisyydessään joku traktorinlava tai vastaava hökötys. 
"Hui hirveää"! 

Rohanin pää tuntuu leijuvan ja näen sen miettivän jo kuumeisesti mihin suuntaan tästä pääsisi pinkaisemaan vai pääseekö mistään? Korvat pyörivät päässä, kuunnellako Jenniä vai kuunnellako omaa sisäistä ääntään? 
Jenni vetää pisteet kotiin 1-0 ja saa tilanteen pysymään kasassa lähestymällä lavaa määrätietoisesti, mutta rauhakseltaan yhteistuumin hevosen kanssa. Autan tilannetta sen verran, että tulen Rouskun tueksi ja kävelen itse kärjessä lavan luokse. Turvallisen välimatkan päästä kirahvinkaula alkaa kurotella lavan reunaa. Ei yletä. Vielä askel ja taas kurotusta. Hetken päästä nenä koskettaa jo lavaa. Hiljainen huokaus. Eihän se edes liikkunut. Selvästi preerialla olo kuitenkin häiritsee sitä. Samaisessa kohtaa on kesällä tippunut ratsastaja sen kyydistä. Miettiiköhän se nyt vähän sitäkin?


No me emme ainakaan mieti vaan lähdemme jatkamaan matkaa. Yritän itse olla kyttäilemättä sen perään sen kummemmin vaan puhelen Romeolle vähän kuin itseäni rentouttaakseni. Luotan Jenniin ja on parempi kun minä en ole huohottamassa sen niskaan siinä kohtaa tyyliin kohta se lähtee...
Pellon toisella reunalla on frisbeegolfkori. 
Siellä niitten hurjien tiikereiden hampaat varmaan teroitetaan? 
Tällä kertaa Rohan astelee kohti koria uteliaana löysin ohjin, mutta sitten!!....

...se pinkaisee. Täysin odottamatta, kymmenen sentin päästä korista se tekee lähes 90 asteen kulman ja lähtee täysiä laukkaamaan meitä kohti! 

ÄITIIII!!! Auta ROLLEASIIII!!! 

Jenni pysyy kyydissä, vaikka ohjat ovat kilometrin liian pitkät ja kiitää ohitsemme suu naurussa. Siinä vaiheessa ei auta muuta kuin ristiä kätensä ja toivoa, että hän pysyy kyydissä. Rohanille tuttuun tapaan, se laukkaa muutaman kymmenen metriä ja hiljentää. Rohan on tasoittanut tilanteen 1-1. Kyllä taas pomppasi sydän kurkkuun, mutta yhtä nopeasti kuin se sinne meni se laskeutuikin. Jenni on yhtenä kappaleena selässä ja homma taas hallussa. Meilläkin on Romeon kanssa kaikki varpaat ja sormet tallella, vaikka hetken näytti siltä, että saan tehdä Rohanillekin tilaa olkapäilleni. 
Rollekin on ihan kunnossa, vaikka se tietysti osittain taas onkin nyt siellä jossain henkimaailmansa syövereissä. Käydään vielä toteamassa kori vaarattomaksi ennenkuin siirrymme puusillan yli kohti jo lähestyvää kotipihaa. Ensin on kuitenkin vielä selätettävä pitkä pelottava pyykkijono narulla, Katjan pihassa piilossa rappusilla istuvat lapset ja pellolla huriseva paalauskone joka syöksee jättimäisiä "sokerinpaloja" suustaan. Tallinpihaan päästyä tilanne on 10-1 Jennin hyväksi. 

Pohkeenväistö menossa siltä varalta, että pyykit iskevät kyntensä Rollen takamukseen.

Olen jotenkin jo niin tottunut näihin Rohanin salamannopeisiin reaktioihin, että minua oikeastaan jännittää vain se uskaltaako Jenni enää koskaan nousta sen selkään uudestaan. En halua vaarantaa kenenkään henkeä ja ymmärrän täysin jos häntä ei enää seuraavalla kerralla kuulukaan tallille.

Seuraava kerta tulee ja sieltä saapuu myös Jenni!! Tekisi mieli mennä halaamaan tuota pienikokoista ja sinnikästä naista. Siellä hän taas kohta keikkuu maastossa muiden mukana tai kentällä pyytämässä poniani pelkällä istunnalla hidastamaan vauhtiaan ja lisäämään sitä. Hän tekee kiemurauria, pysähdyksiä, renkaitten pujottelua, puomin ylityksiä. Kaikkea sellaista helppoa ja mukavaa jotka Rohankin osaa ja josta sitä päästään kehumaan. Jenni tekee laukannostoja pitkin ohjin, Rohan alkaa kiihtyä, tällä kertaa siksi, että se on kivaa. Se haluaa itsekin tarjota laukkaa, mutta Jenni ei päästä. Se kuuntelee mitä siltä pyydetään. Se tekee mitä siltä pyydetään. Siitä näkee kauas, että sillä on hyvä olla. Ei kireätä ilmettä tai tiukkoja korvia, ei suun aukomista tai puremista vaan mietiskelymutustelua. Sen päässä pyörii nyt oikeanlainen hyrrä ja selässä oikeanlainen ratsastaja! Jos osaisin tekisin kärrynpyöriä portilta toiselle portille, mutta en osaa joten käytän senkin hetken mielummin ponini katselemiseen. 

Koska uskokaa pois! Se ei ole tylsää!










<3

"Kun luottamus on kunnossa, ei iällä ole väliä"

Ja tämä toteamus oli meitäkin Sirin kanssa hevosmiestaidoissa kouluttaneen henkilön näppäimistöltä, kun julkaisin nettiin kuvan tämän päivän touhuistamme.

Oh what a day!

Ai että mitä sitten touhusin? Kävin yksin ajamassa! Ihka ensimmäistä kertaa! Taisin joskus kirjoitella blogissa, että vaikka Nemolla olisi jo ajettu monta vuotta täysin onnistuneesti ja turvallisesti, mahtaisinko silti koskaan uskaltaa lähteä yksin ajamaan? No liikenteen sekaan en lähtenyt, enkä edelleenkään tiedä tulenko koskaan lähtemäänkään?! Mutta sen verran päätin antaa kyytiä omille peikoilleni aivojen perällä, että pellolle ja lähitielle lähdin yksin kärryttelemään.

Täältä me tullaan!

Olisihan Nemolla voinut ajaa yksin jo aikapäiviä sitten, mutta olen halunnut varmistaa. En edes tiedä mitä? Mitä ihminen voisi maastakäsin jossain toisessa päässä peltoa tai tietä tehdä, jos jotain sattuisikin? En ehkä halua edes pohtia, mitä nämä "jotain" voisivat olla, kun ei mitään ole koskaan sattunut. *koputtaa puuta* Kerta se on kuitenkin ensimmäinenkin.

Aina on aikaa selfielle. Vaikka 3v ori ohjien päässä.

Ainoa haaste tässä "hurjassa" yksin ajelussa oli pitää pää irti pellosta. Onneksi on ajopiiska olemassa, muuten ei touhusta tulisi yhtikäs mitään. Mutta Nemo toimii kyllä. Ei ole olemassa yhtäkään syytä, miksei sen kanssa voisi lähteä yksin turvallisin mielin (turvallisiin) maastoihin ajelemaan :)

Tulin pois kyydistä jo keskellä peltoa kesken ajon ja kävelin maasta loppumatkan reissusta. Viimeisenä kun on pieni ylämäki kiivettävänä, pyrin mieluummin jättämään Nemolle hyvän fiiliksen ajosta, enkä lopeta siihen kaikkein raskaimpaan suoritukseen eli mäen kiipeämiseen. Onhan noissa kärryissä hivenen kiskomista ilman kyytiläisiäkin, vaikka hevosen perässä toki hyttysen paino onkin.

Jotenkin tuntuu, että mie olin tästä "saavutuksesta" huomattavasti enempi innoissani kuin Nemo?! :'D

Itse asiassa Nemon isoveljen Blakkenin kanssa oltiin tuossa iässä porhallettu kaksin kaikissa askellajeissa ja mahdollisissa paikoissa jo aikapäiviä kärryiltä käsin. Ei haitanneet junaradat, moottoritiet, ratsastuskoulun hevoset tai mikään muukaan matkan varrella. Tosin Blaken kanssa kaikki tehtiin täysin eri mentaliteetilla syntymästä alkaen kuin Nemon kanssa, ja olivathan maastotkin aivan eri luokkaa lähteä paanattamaan (kilometritolkulla hiljaisia metsäteitä suoraan tallin pihasta, mitä meillä ei ole nyt siis yhtään). Mutta luotto pelasi Blakkeniin ihan täysillä, joten niin sitä mentiin vaan senkin kanssa. Ei käynyt mielessäkään, ettei voisi mennä ja tehdä. Onneksi oli hyvällä itseluottamuksella varustettu selväpäinen(??) hevonen. Ah ihana kultainen nuoruus ;)

Sirin kanssa ajamassa Blakkenilla, joka on tässä samanikäinen ori kuin pikkuveljensä Nemo nyt.

Itse asiassa tulin taas kerran liikuttaneeksi väärän hevosen.. Kuvittelin vieväni Nemon lenkille, mutta kolme kertaa hikisempi hevonen löytyikin jälleen laitumelta odottelemasta!



ps. Huomenna reissataan taas! Tällä kertaa vähän uimarantaa kauemmas..
Tilaa: Blogitekstit ( Atom )